Samana päivänä ja samaan aikaan, jolloin rouva Danglars keskusteli kuninkaallisen prokuraattorin kanssa hänen työhuoneessaan, ajoivat matkavaunut Helder-kadulle, kääntyivät numero 27:n portista sisään ja pysähtyivät pihaan.

Vähän ajan päästä vaunujen ovi aukeni, ja rouva Morcerf astui niistä nojautuen poikansa käsivarteen.

Heti kun Albert oli saattanut äitinsä tämän huoneisiin, hän kylpi, käski tuomaan hevosensa pihalle ja pukeutui kamaripalvelijansa avulla. Sitten hän ajoi Champs-Elysées 30:een kreivi Monte-Criston luo.

Kreivi otti hänet vastaan tapansa mukaan hymyillen. Omituista kyllä ei tämän miehen ystävänäkään päässyt askeltakaan lähemmäksi hänen sydäntään. Kun hän yritti lähestyä, tuntui aina kuin olisi muuri noussut eteen. Niinpä Morcerfkin, joka juoksi häntä kohden syli avoinna, antoi hänet nähdessään käsivartensa vaipua alas ja tohti tuskin ojentaa hänelle kättään.

Monte-Cristo tarttui siihen tapansa mukaan, puristamatta sitä.

 –  Tässä olen, rakas kreivi, sanoi Albert.

 –  Tervetuloa.

 –  Saavuin tunti sitten ja tulen aivan ensimmäiseksi teidän luoksenne.

 –  Siinä teitte hyvin ystävällisesti, sanoi Monte-Cristo ilmeettömällä äänellä.

 –  Mitä uutta kuuluu?

 –  Uuttako? Ja sitä kysytte minulta, muukalaiselta.

 –  Tarkoitan, oletteko millään tavoin toiminut minun hyväkseni.

 –  Pyysittekö siis minua tekemään jotain?

Monte-Cristo teeskenteli levottomuutta.

 –  Älkäähän nyt olko muka tietämätön, sanoi Albert.  –  Sanotaan, että hyvät aavistukset kulkevat ilman kautta. Tréport’issa tunsin sähköiskun; te olitte ainakin ajatellut minua, ellette ollutkaan toiminut hyväkseni.

 –  Se voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo.  –  Ajattelin todellakin teitä, mutta sähkövirta, jonka johtona olin, toimi aivan tahdostani riippumatta.

 –  Niinkö! Kertokaahan minulle kaikki.

 –  Se on helppoa. Herra Danglars oli luonani päivällisellä.

 –  Tiedän kyllä, sillä välttääksemme hänen seuraansa matkustimme pois, äitini ja minä.

 –  Andrea Cavalcanti oli mukana.

 –  Tuo italialainen prinssinne?

 –  Älkäämme liioitelko. Andrea sanoo itseään ainoastaan vicomteksi.

 –  Sanoo, kuinka niin?

 –  Niin juuri: sanoo.

 –  Hän ei siis todellisuudessa olekaan vicomte?

 –  Mistä minä tiedän? Hän sanoo itseään siksi, ja muut sanovat myös.
Eikö hänellä silloin melkein ole se arvonimi?

 –  Olettepa te aina perin merkillinen! Entä sitten?

 –  Paitsi vicomte Andrea Cavalcantia olivat läsnä hänen isänsä markiisi, rouva Danglars, herra ja rouva Villefort, sen lisäksi joukko miellyttäviä herroja, Debray, Maximilien Morrel ja vielä … odottakaahan … herra Château-Renaud.

 –  Puhuttiinko minusta?

 –  Ei sanaakaan.

 –  Sitä pahempi.

 –  Kuinka niin? Ettekö juuri toivonutkin, että teidät unohdettaisiin?

 –  Rakas kreivi, ellei minusta puhuttu, niin sitä enemmän minua ajateltiin, ja se saattaa minut epätoivoon.

 –  Mitä se merkitsee, kun neiti Danglars ei ollut niiden joukossa, jotka teitä ajattelivat. Mutta tietenkin hän voi ajatella teitä kotonaan.

 –  Olen aivan varma siitä, ettei hän ajatellut. Ja oli miten oli, hänen ajatuksensa olivat varmaankin aivan samanlaisia kuin minun hänestä.

 –  Liikuttavaa sympatiaa! sanoi kreivi.  –  Te siis inhoatte toisianne?

 –  Kuulkaahan, kun selitän, sanoi Morcerf.  –  Jos neiti Danglars voisi sääliä niitä tuskiani, joita minulla ei ole, ja palkitsisi minua välittämättä vähääkään vanhempiemme kaikista avioliittopäätöksistä, niin ihastuisin. Lyhyesti sanoen, minun luullakseni neiti Danglars olisi verraton rakastajatar, mutta aviovaimona, hitto vieköön…

 –  Noinko te ajattelette tulevasta vaimostanne? nauroi Monte-Cristo.

 –  Hyvä Jumala, ajatukseni ovat kyllä hiukan karkeita, mutta puhun ainakin totta. Mutta koska nämä unelmat eivät voi toteutua, vaan koska neiti Danglars’in ilmeisesti täytyy tulla aviovaimokseni, mikä merkitsee, että hänen täytyy asua luonani, ajatella luonani, laulaa luonani, runoilla ja soitella kymmenen askelen päässä minusta, ja että tätä jatkuu läpi koko elämäni,  –  niin minä kauhistun. Rakastajattaresta pääsee eroon, rakas kreivi, mutta aviovaimo on toista; hänet saa pitää luonaan ikuisesti, joko etäämpänä tai lähempänä. Kauheatahan olisi pitää aina luonaan neiti Danglars’ia.

 –  Teitä on vaikea tyydyttää, vicomte.

 –  Niin onkin, sillä toisinaan toivon aivan mahdottomia.

 –  Mitä?

 –  Toivon löytäväni itselleni samanlaisen vaimon kuin isänikin on löytänyt.

Monte-Cristo kalpeni ja katseli Albertia leikkien komeilla pistooleilla, joiden hanat hän veti vireeseen niin, että ne napsahtivat.

 –  Isänne on siis ollut hyvin onnellinen? kysyi hän.

 –  Tiedättehän, herra kreivi, mitä ajattelen äidistäni: hän on taivaan enkeli. Hän on yhä vielä kaunis, aina sukkela, entistään hellempi. Olen juuri palannut Tréport’ista. Jokainen muu poika pitäisi äitinsä seurassa matkustamista kohteliaisuutena tai rangaistuksena. Mutta minä olen viettänyt neljä päivää kahden hänen seurassaan, tyytyväisempänä, onnellisempana, runollisempana kuin jos olisin vienyt mukanani kuningatar Mabin tai Titanian.

 –  Tämähän kuulostaa niin epätoivoisen täydelliseltä, että jokainen haluaisi teidän sijassanne jäädä poikamieheksi.

 –  Katsokaahan, jatkoi Morcerf,  –  juuri sen vuoksi, että maailmassa on näin täydellinen ihminen, en tahdokaan mennä naimisiin neiti Danglars’in kanssa. Oletteko huomannut, kuinka itsekkyytemme tekee kaiken, minkä omistamme, entistään kirkkaammaksi! Marien tai Fossinin ikkunassa kimalteleva jalokivi tulee entistä kauniimmaksi, kun se on meidän omamme. Mutta jos teidän on pakko tunnustaa, että on olemassa jalokivi, joka on omaanne kirkkaampi, ja jos teidän ikuisesti täytyy käyttää tuota alempiarvoista, niin ymmärrättehän, miten siitä kärsii?

 –  Mikä maailman lapsi! mutisi kreivi.

 –  Ymmärrättehän, että hyppisin ilosta sinä päivänä, jona neiti Eugénie huomaisi, kuinka vähäpätöinen atomi minä olen, ja että minulla on vain niin monta sataa tuhatta frangia omaisuutta kuin hänellä miljoonia.

Monte-Cristo hymyili.

 –  Olin ajatellut toistakin neuvoa, jatkoi Albert.  –  Franz rakastaa kaikkea erikoista. Aioin saada hänet rakastumaan neiti Danglars’iin, mutta vaikka kirjoitin hänelle neljä kirjettä omaan herkulliseen ja ärsyttävään tapaani, vastasi hän vain järkähtämättömästi: ”Rakastan kyllä kaikkea erikoista, se on totta, mutta ei tämä ominaisuuteni niin pitkälle mene, että peruuttaisin sanani, kun sen kerran olen antanut.”

 –  Kas, sitä voi todellakin sanoa ystävän uhrautuvaisuudeksi, kun antaa toiselle aviovaimoksi naisen, jonka itse tahtoisi pitää vain rakastajattarenaan.

Albert hymyili.

 –  Franz on tulossa tänne, jatkoi hän.  –  Mutta vähäthän te siitä välitätte, sillä ettehän pidä hänestä.

 –  Minäkö! huudahti Monte-Cristo.  –  Mistä olette ollut huomaavinanne, etten pidä herra Franzista? Minä rakastan kaikkia ihmisiä.

 –  Ja minä sisällyn noihin kaikkiin…, kiitos.

 –  Oh, sanoi kreivi,  –  älkäämme sekoittako asioita. Minä rakastan kaikkia ihmisiä siten kuin Jumala käskee meitä rakastamaan lähimmäisiämme, siis niin kuin kristityn pitääkin. Vihaan vain muutamia tiettyjä ihmisiä. Mutta palatkaamme Franz d’Epinayhin. Kerroitte, että hän on tulossa.

 –  Niin, herra Villefort’in pyynnöstä, joka yhtä kiihkeästi tahtoo naittaa neiti Valentinen kuin herra Danglars neiti Eugénien. Näyttää siltä, kuin olisi perin väsyttävää olla täysi-ikäisten tyttärien isänä: hehän saavat täyden kuumeen ja heidän valtimonsa lyö kahdeksankymmentä kertaa minuutissa, kunnes ovat päässeet eroon tyttäristään.

 –  Mutta herra d’Epinay ei vähääkään ole teidän kaltaisenne, hän suhtautuu onnettomuuteensa rauhallisesti.

 –  Ei ainoastaan rauhallisesti, vaan vieläpä hyvin vakavastikin; hän käyttää valkoisia kaulahuiveja ja puhuu jo perheestään. Sen lisäksi hän kunnioittaa suuresti Villefort’eja.

 –  Jonka kunnioituksen he varmaan hyvin ansaitsevatkin.

 –  Luultavasti. Herra Villefort’ia on aina pidetty jäykkänä mutta oikeudentuntoisena miehenä.

 –  Hauskaa kuulla, sanoi Monte-Cristo,  –  siinä ainakin on mies, josta ette puhu samalla lailla kuin herra Danglars’ista.

 –  Ehkä se johtuu siitä, ettei minun tarvitse mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa, nauroi Albert.

 –  Hyvä herra vicomte, sanoi Monte-Cristo,  –  te olette pelottavan itserakas.

 –  Minäkö?

 –  Niin, juuri te. Ottakaahan sikari.

 –  Mielelläni. Ja miksi olen itserakas?

 –  Siksi, että noin kiihkeästi vastustatte avioliittoa neiti Danglars’in kanssa. Hyvä Jumala, antakaa asioitten rauhassa kehittyä, niin ehkä teidän ei tarvitsekaan ensimmäisenä peruuttaa sanaanne.

 –  Kuinka niin? Albert kummastui.

 –  On aivan varmaa, ettei teitä suinkaan väkipakolla panna ikeen alaiseksi. Mutta puhukaamme nyt vakavasti, sanoi Monte-Cristo toisessa äänensävyssä.  –  Tahdotteko oikein toden teolla purkaa tämän liiton?

 –  Maksaisin siitä hyvästä vaikka satatuhatta frangia.

 –  Olkaa siis onnellinen. Herra Danglars on valmis maksamaan kaksinkertaisesti päästäkseen samaan tulokseen.

 –  Onko se totta? sanoi Albert eikä voinut estää pientä pilveä nousemasta otsalleen.  –  Mutta, rakas kreivi, onko hänellä pätevät syynsä siihen?

 –  Kuinka ylpeä ja itserakas te olettekaan! Olette valmis iskemään kuokalla toisen itserakkauteen, mutta parkaisette heti, kun omaanne pistetään neulalla.

 –  En suinkaan, mutta minun mielestäni herra Danglars’in…

 –  Pitäisi olla ihastunut teihin, eikö niin? No, herra Danglars’illa on tunnetusti huono maku, ja hän on ihastunut erääseen toiseen vielä enemmän kuin teihin…

 –  Kehenkä?

 –  Sitä en tiedä. Tutkikaa ja kuunnelkaa tarkoin kaikkia hänen viittauksiaan ja käyttäkää niitä hyväksenne.

 –  Hyvä, kyllä ymmärrän. Kuulkaahan, äitini…, ei, minä erehdyin, isäni aikoo panna toimeen tanssiaiset.

 –  Tanssiaiset tähän vuodenaikaan?

 –  Kesätanssiaiset ovat tulleet muotiin.

 –  Elleivät olisikaan, niin kreivittären tarvitsee vain aloittaa, ja ne tulevat muotiin.

 –  Kohteliaasti sanottu. Ymmärrättehän, että niistä tulee täysin puhdasrotuiset tanssiaiset. Heinäkuuksi jäävät Pariisiin vain oikeat pariisilaiset. Oletteko niin ystävällinen ja toimitatte kutsun herroille Cavalcanteille.

 –  Kuinka monen päivän päästä nuo tanssiaiset ovat?

 –  Lauantaina.

 –  Vanhempi Cavalcanti on silloin jo lähtenyt.

 –  Mutta hänen poikansa kai jää? Oletteko niin ystävällinen, että toimitatte kutsun nuoremmalle Cavalcantille?

 –  Kuulkaahan, vicomte, minä en tunne häntä.

 –  Ettekö tunne häntä?

 –  En. Näin hänet kolme neljä päivää sitten ensi kerran enkä siis voi mennä hänestä takuuseen.

 –  Mutta otattehan hänet vastaan asunnossanne.

 –  Se on aivan eri asia. Heitä suositteli minulle eräs kunnon apotti, joka vuorostaan voi olla erehtynyt. Kutsukaa hänet itse, mutta älkää pyytäkö minua toimittamaan hänelle kutsua. Jos hän myöhemmin menisi naimisiin neiti Danglars’in kanssa, niin syyttäisitte minua salakähmäisyydestä ja tahtoisitte katkaista kaulani. Enhän sitä paitsi tiedä, lähdenkö itsekään.

 –  Minne?

 –  Tanssiaisiinne.

 –  Miksi ette tulisi?

 –  Ensinnäkin sen vuoksi, ettette ole vielä minua kutsunutkaan.

 –  Tulen varta vasten luoksenne kutsumaan teitä.

 –  Olette sangen ystävällinen, mutta minulla voi olla esteitä.

 –  Kun olen ilmoittanut teille erään asian, niin varmaankin ystävällisesti raivaatte pois kaikki esteet.

 –  Ilmoittakaa se siis.

 –  Äitini pyytää teitä saapumaan.

 –  Kreivitär Morcerfkö? Monte-Cristo vavahti.

 –  Voin mainita teille, sanoi Albert,  –  että kreivitär puhuu kanssani aivan avomielisesti. Ellette ole tuntenut sympaattisia ajatuksiamme, puuttuu teiltä koko herkkyys, sillä neljään päivään emme ole puhuneet muusta kuin teistä.

 –  Minustako? Tuotatte sillä minulle aivan liian suuren kunnian.

 –  Se kuuluu teidän etuoikeuksiinne, kun kerran olette elävä arvoitus.

 –  Olen siis äidillennekin arvoitus? Toden totta luulin häntä niin järkeväksi, ettei hän antautuisi tuollaisten kuvitelmien valtaan.

 –  Te olette arvoitus, herra kreivi, arvoitus kaikille, arvoitus äidilleni yhtä hyvin kuin muillekin, olette yhä vielä selittämätön. Mutta rauhoittukaa. Äitini ihmettelee vain yhtä seikkaa: kuinka voitte näyttää niin nuorelta. Luulenpa todellakin, että kun kreivitär G… pitää teitä lordi Ruthwenina, luulee äitini teitä Cagliostroksi tai kreivi Saint-Germainiksi. Eihän se ole ihmekään, sillä onhan teillä edellisen filosofinen kivi ja jälkimmäisen älykkyys.

 –  Kiitän teitä, että olette tästä edeltäpäin ilmoittanut, hymyili kreivi.  –  Koetan tehdä kaiken voitavani vastatakseni näitä arveluja.

 –  Tulette siis lauantaina?

 –  Tulen, koska rouva Morcerf pyytää.

 –  Olette hyvin rakastettava.

 –  Entä herra Danglars?

 –  Hän on jo saanut kutsun koko perheelleen. Isäni on siitä pitänyt huolen. Koetamme saada herra Villefort’inkin, mutta emme ole siitä laisinkaan varmoja.

 –  Ei pidä epäillä liikoja, sanoo sananlasku.

 –  Tanssitteko, herra kreivi?

 –  Oh, kun on päässyt yli neljänkymmenen… Ei, minä en tanssi. Entä tanssiiko rouva Morcerf?

 –  Ei hänkään koskaan. Saatte keskustella, hän tahtoo niin mielellään keskustella kanssanne.

 –  Todellako?

 –  Kautta kunniani! Ja sanon suoraan, että olette ensimmäinen mies, jota kohtaan äitini on osoittanut tällaista uteliaisuutta.

Albert tarttui hattuunsa ja nousi. Kreivi saattoi häntä ovelle asti.

 –  Moitin itseäni eräästä seikasta, sanoi hän pysäyttäen vieraansa portaiden yläpäässä.

 –  Mistä?

 –  Olin epähieno. Minun ei olisi pitänyt puhua teille herra
Danglars’ista.

 –  Päinvastoin. Puhukaa hänestä lisää, puhukaa usein, mutta samalla tavalla kuin tänäänkin.

 –  Hyvä! Sananne rauhoittavat minua. Asiasta toiseen: milloin herra d’Epinay tulee?

 –  Viiden tai kuuden päivän päästä viimeistään.

 –  Entä milloin hän menee naimisiin?

 –  Heti, kun herra ja rouva Saint-Méran ovat saapuneet.

 –  Tuokaa hänet luokseni heti kun hän on tullut Pariisiin. Vaikka väitättekin, etten pidä hänestä, tahtoisin mielelläni tavata hänet, sen vakuutan.

 –  Määräyksenne täytetään.

 –  Näkemiin!

 –  Siis lauantaihin asti, eikö niin?

 –  Niin, olenhan antanut sanani.

Kreivi seurasi katseillaan Albertia ja viittoi kädellään hänen astuessaan ajoneuvoihinsa. Sitten hän kääntyi ja nähdessään Bertuccion seisovan takanaan kysyi:

 –  No?

 –  Hän meni oikeuspalatsiin, vastasi taloudenhoitaja.

 –  Ja kauanko hän siellä viipyi?

 –  Puolitoista tuntia.

 –  Palasiko hän sieltä kotiinsa?

 –  Suoraa päätä.

 –  Hyvä, herra Bertuccio, sanoi kreivi,  –  tahdon antaa teille neuvon. Teidän olisi jo aika lähteä Normandiaan katsomaan, mistä löydätte aikaisemmin mainitsemani maatilan.

Bertuccio kumarsi, ja kun hänen saamansa määräykset vastasivat täydellisesti hänen omia toiveitaan, lähti hän vielä samana iltana matkalle.