Sanoimme äsken, että Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta mustalaistytön ja arkkidiakonin kuolinpäivänä. Häntä ei enää sen jälkeen nähty eikä tiedetty, minne hän oli joutunut.

Esmeraldan hirttämispäivän jälkeisenä yönä pyövelinrengit olivat ottaneet hänen ruumiinsa alas hirsipuusta ja vieneet sen, kuten tapana oli, Montfauconin kellariin.

Montfaucon oli, kuten Sauval sanoo, “kuningaskunnan vanhin ja komein hirsipuu”. Templen ja Saint-Martinin esikaupunkien välissä, noin sadankuudenkymmenen sylen päässä Pariisin muurista, jonkin jousenkantaman päässä Courtillesta, näkyi peninkulman päähän joka taholle omituinen rakennus, joka suuresti muistutti kelttiläistä kiviaitausta ja jossa myös uhrattiin ihmisiä.

Kuviteltakoon kipsimäen laella suurta, suunnikkaanmuotoista, viisitoista jalkaa korkeata, kolmekymmentä jalkaa leveätä ja neljäkymmentä jalkaa pitkää muurinelikulmiota, jossa on ovi, ulkopuolinen porrastie ja tasainen katto; tällä katolla kuusitoista suunnatonta kolmekymmentä jalkaa korkeata, siloittamattomasta kivestä pystytettyä pylvästä, jotka on asetettu riviin niitä kannattavan nelikulmion kolmelle sivulle ja joiden yläpäät on yhdistetty toisiinsa jykevillä hirsillä, joista riippuu ketjuja siellä täällä; kaikissa näissä ketjuissa luurankoja; alhaalla tasangolla kiviristi ja kaksi toisarvoista hirsipuuta, jotka näyttävät työntävän vesaa päähirsipuun ympärillä; ja taivaalla kaiken tämän yläpuolella loppumaton parvi korppeja. Siinä Montfaucon.

Viidennentoista vuosisadan lopulla tuo kaamea hirsipuu, joka oli peräisin vuodelta 1328, oli jo sangen rappeutunut. Hirret olivat madonsyömät, ketjut ruostuneet, pylväät homeesta vihreät. Alustan kivilohkareet olivat halkeilleet liitoksistaan ja ruohoa kasvoi tuolla kattopengermällä, johon ei ihmisjalka astunut. Tämä muistomerkki oli taivasta vasten kaamea näky, varsinkin öisin, jolloin kuu valaisi noita vaaleita pääkalloja, tai kun yötuuli heilutteli ja kalisteli ketjuja ja luurankoja pimeässä. Tämän hirttopaikan läheisyys loi koko tienooseen synkän leiman.

Tämän hirvittävän rakennuksen kivinen alusta oli ontto. Se oli muodostettu suureksi kellariksi, jonka sulki vanha, rikkinäinen rautaveräjä ja jonne heitettiin paitsi niitä ihmisruumiin jätteitä, joita irtautui Montfauconin ketjuista, myös kaikissa Pariisin vakinaisissa hirsipuissa teloitettujen onnettomain ruumiit. Tähän syvään luuhuoneeseen, jossa niin monta inhimillistä tomumajaa ja niin paljon rikoksia on yhdessä mädäntynyt, ovat myös monet maailman mahtavat ja monet viattomat saaneet toinen toisensa jälkeen tallettaa luunsa, aina Enguerrand de Marignista, joka uudisti Montfauconin ja joka oli rehellinen mies, amiraali de Coligniin saakka, joka oli viimeinen ja joka myös oli rehellinen mies.

Mitä Quasimodon salaperäiseen katoamiseen tulee, kerromme tässä mitä siitä tiedämme.

Kun noin kaksi vuotta tai kahdeksantoista kuukautta niiden tapausten jälkeen, joihin tämä kertomus päättyy, tultiin etsimään Montfauconin kellarista kaksi päivää aikaisemmin hirtetyn Olivier le Daimin ruumista, jonka omaiset olivat hankkineet Kaarle VIII:lta luvan haudata hänet parempaan seuraan Saint-Laurent’iin, löydettiin kaikkien noiden hirvittävien ruumiitten seasta kaksi luurankoa, joista toinen syleili omituisesti toista. Toisella näistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä joitakin riekaleita puvusta, joka oli ollut valkeata kangasta, ja sen kaulassa nähtiin korallihelminauha, jossa riippui pieni, vihreällä lasihelmellä koristettu silkkipussi, joka oli auki ja tyhjä. Nämä esineet olivat niin halpa-arvoisia, ettei pyöveli nähtävästikään ollut niistä huolinut. Toinen, joka lujasti syleili sitä, oli miehen luuranko. Huomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut hartiaan väliin ja toinen jalka toista lyhempi. Ainoakaan niskanikama ei ollut venähtänyt sijoiltaan, joten oli ilmeistä, ettei miestä ollut hirtetty. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut sinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota se syleili, se hajosi tomuksi.