Esmeralda nukkui kulkurien aloittaessa hyökkäyksensä kirkkoa vastaan.

Pian kuitenkin yhä yltyvä mellakka kirkon ympärillä ja ennen häntä heränneen vuohen levoton määkinä herättivät hänet. Hän nousi, kuulosteli, katseli ja sitten tulenloimun ja melun säikäyttämänä riensi ulos katsomaan. Näky torilla, hyörinä siellä, tuon yöllisen rynnäkön hälinä, tuo hirvittävä, hämärässä häälyvä joukko, joka hyppeli kuin sammakkolauma, tuon joukon käheä kurnutus, nuo punertavat soihdut, jotka lepattivat sinne tänne pimeässä kuin usvaisella suolla liikkuvat virvatulet, koko tuo näytelmä näytti hänestä salaperäiseltä taistelulta hornan henkien ja kirkon kivihirviöiden välillä. Häneen oli lapsuudesta saakka juurtunut mustalaisheimon taikausko, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli yllättänyt yön omituiset olennot keskellä heidän noidanpeliään. Silloin hän juoksi kauhistuneena takaisin kammioonsa ja kyyristyi kehnolle vuoteelleen rukoillen lievempää painajaista.

Vähitellen ensi säikähdyksen usvat kuitenkin haihtuivat; yhä yltyvästä rahakasta ja monista muista todellisuuden merkeistä hän huomasi, että häntä piirittivät inhimilliset olennot eikä peikot. Silloin hänen kauhunsa sai toisen suunnan lainkaan vähentymättä. Hän oli ajatellut kansanmetelin mahdollisuutta hänen raastamisekseen turvapaikasta. Ajatus uudesta hengenvaarasta, Febus, jonka hän aina näki tulevaisuudentoiveissaan, syvä voimattomuutensa tunto, paon mahdottomuus, turvattomuus, hänen hylätty, eristetty asemansa, nämä ja tuhannet muut ajatukset olivat masentaneet hänet. Hän vaipui polvilleen painaen päänsä vuoteeseen, kädet ristissä pään yllä, tuskasta turtuneena ja vapisten, ja vaikka hän olikin mustalainen, uskonnoton ja pakana, hän oli alkanut nyyhkyttäen rukoilla kristittyjen hyvältä Jumalalta ja suojelijaltaan, Pyhältä Neitsyeltä armoa. Sillä vaikkei uskokaan mihinkään, on kuitenkin aina hetkiä elämässä, jolloin tunnustaa lähinnä olevan kirkon uskoa.

Hän oli siten pitkän aikaa polvillaan, oikeastaan enemmän vapisten kuin rukoillen, jäykistyen kauhusta tämän raivoisan joukon yhä lähenevästä ryntäyksestä, käsittämättä lainkaan tuota hillitöntä kiihkoa, tietämättä mitään siitä, mitä oli tekeillä, mitä puuhattiin, mitä tahdottiin, aavistaen vain kauheata loppua.

Kesken tätä ahdistusta hän kuulee askeleita lähellään. Hän käännähtää. Kaksi miestä, joista toisella oli lyhty, oli astunut hänen kammioonsa. Hän päästi heikon huudon.

 –  Älkää lainkaan pelätkö, sanoi ääni, joka ei ollut hänelle outo, minä tässä olen.

 –  Kuka? kysyi hän.

 –  Pierre Gringoire.

Tämä nimi sai hänet rauhoittumaan. Hän katsahti ylös ja tunsi todella runoilijan. Mutta hänen seurassaan oli toinen kiireestä kantapäähän mustapukuinen olento, jonka äänettömyys häntä oudostutti.

 –  Niin, jatkoi Gringoire moittivalla äänellä, Djali tunsi minut ennen kuin te!

Pieni vuohi ei todellakaan ollut odottanut, että Gringoire sanoisi nimensä. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun se jo iloissaan oli työntäytynyt hänen polviaan vasten ja kehnäsi hyväillen kylkiään, niin että Gringoiren housut olivat täynnä valkoisia karvoja, sillä siltä lähti parhaillaan karva. Gringoirekin hyväili sitä.

 –  Kuka teidän kanssanne on? sanoi mustalaistyttö hiljaa.

 –  Olkaa huoleti, vastasi Gringoire.  –  Hän on ystäviäni. Filosofi asetti lyhtynsä lattialle, istuutui permantopaasille ja huudahti innostuneena ottaen Djalin käsivarsilleen:

 –  Oh! mikä soma elukka, ei tosin suuruudella pilattu, mutta sitä siistimpi ja älykäs, sukkela ja oppinut kuin kieliopintekijä! Katsotaanpa, Djaliseni, oletko unohtanut hauskat temppusi? Miten tekee mestari Jacques Charmolue?…

Mustapukuinen mies ei antanut hänen lopettaa. Hän lähestyi Gringoirea ja tönäisi häntä ankarasti olkapäähän. Gringoire nousi.

 –  Sehän oli totta, sanoi hän, unohdin, että meillä on kiire.  –  Mutta ei sittenkään ole kohtuullista, hyvä mestari, muistuttaa ihmisiä tuolla tavalla.  –  Rakas, kaunis lapseni, teidän henkenne ja myös Djalin on vaarassa. Teidät aiotaan ottaa täältä pois. Me olemme ystäviänne ja tulemme pelastamaan teitä. Seuratkaa meitä.

 –  Onko se totta? huudahti tyttö kauhistuneena.

 –  On, aivan totta. Tulkaa pian!

 –  Mielelläni, sopersi tyttö. Mutta miksi ei ystävänne puhu?

 –  Niin, sanoi Gringoire, se johtuu siitä, että hänen isänsä ja äitinsä olivat eriskummallisia ihmisiä ja kasvattivat hänestä vaiteliaan.

Tytön oli tyydyttävä tähän selitykseen. Gringoire tarttui hänen käteensä, hänen toverinsa otti lyhdyn ja astui edellä. Pelko lamautti tytön kokonaan. Hän antoi kuljettaa itseään. Vuohi seurasi heitä hypellen ja niin iloissaan Gringoiren tapaamisesta, että yhtenään puski sarvillaan häntä sääriin saaden hänet horjahtelemaan.

 –  Sellaista on elämä, sanoi filosofi joka kerta, kun oli kaatumaisillaan, parhaat ystävämme aiheuttavat meille usein lankeemuksia.

He laskeutuivat nopeasti torninportaita alas, kulkivat kirkon lävitse, jonka pimeys ja tyhjyys muodosti hirvittävän vastakohdan melun kaiulle sen holveissa, ja astuivat Punaisen oven kautta luostarin pihalle. Luostari oli autio, kaniikit olivat paenneet piispantaloon yhdessä rukoilemaan; piha oli tyhjä, joitakuita säikähtäneitä palvelijoita vain piileskeli pimeissä nurkissa. He suuntasivat askeleensa portille, joka johti Rantamaalle. Mustapukuinen avasi sen avaimella, joka hänellä oli. Lukijamme tietävät, että Rantamaa oli Notre-Damen kapitulille kuuluva maakaistale, joka oli erotettu Citéstä muureilla ja joka käsitti saaren itäisen kolkan kirkon takana. He havaitsivat tämän alueen aivan autioksi. Sinne kuului kulkurien hyökkäyksen rähäkkä jo melko vaimentuneena. Saattoi selvästi kuulla, miten Rantamaan äärimmäiseen kärkeen istutetun ainoan puun lehvät humisivat ilmavirran vaikutuksesta, joka syntyi joen juoksusta. He olivat kuitenkin yhä vaaravyöhykkeessä. Lähimmät rakennukset olivat kirkko ja piispantalo. Piispantalossa näkyi vallitsevan suuri hämminki. Sen tumma möhkäle oli täynnä valopiirtoja, jotka liikkuivat ikkunasta toiseen, aivan kuin poltetun paperipinkan tummuneessa tuhkarakennuksessa hehkuvat tulikipinät, jotka piirtelevät mitä omituisimpia juovia. Ja sen vieressä kohosivat Notre-Damen valtavat tornit, jotka näin takaapäin nähtyinä pitkän kirkonlaivan yhteydessä, jonka yllä ne ylenivät, ja piirtyen mustina varjokuvina punertavaa, valtavaa tulenhohdetta vasten, joka täytti torin, muistuttivat kahta suunnatonta kyklooppinuotion keittojalustaa.

Kaikki muu, mitä Pariisista näkyi, häämötti silmään omituisessa valohämyssä. Se muistutti Rembrandtin taulujen taustoja.

Lyhtyä kantava mies kulki suoraan Rantamaan kärkeen. Siellä oli aivan veden rajassa laudoilla yhteen naulatun, madonsyömän paalurivin jäännökset, joihin vaivainen viiniköynnös oli ulottanut muutamia laihoja haaroja, jotka törröttivät kuin avatun käden sormet. Tämän oksaristikon takana oli pieni vene kätkössä. Mustapukuinen viittasi Gringoirea ja hänen seuralaistaan astumaan siihen. Vuohi seurasi heitä. Mies astui siihen viimeisenä. Sitten hän irroitti köyden, työnsi veneen rannasta pitkällä keksillä, istuutui kokkatuhdolle, tarttui airoihin ja alkoi voimainsa takaa soutaa vastavirtaan. Seine on tältä kohtaa varsin vuolas, ja hänellä oli täysi työ saada vene etääntymään saaren kärjestä.

Kun Gringoire oli päässyt veneeseen, hänen ensi huolenaan oli ottaa vuohi polvilleen. Hän istuutui perään, ja tyttö, jossa tuntematon herätti selittämätöntä pelkoa, istuutui runoilijan viereen ja painautui häntä vasten.

Tuntiessaan veneen olevan liikkeellä filosofimme paukautti käsiään ja suuteli Djalia sarvien väliin.

 –  No niin, sanoi hän,  –  nyt olemme turvassa kaikki neljä. Ja hän lisäsi mietiskelevän näköisenä:  –  Toisinaan saa kiittää onnea, toisinaan viekkautta suurten yritysten onnistumisesta.

Vene lähestyi hitaasti oikeata rantaa. Tyttö tarkasteli salaisella kauhulla tuntematonta. Tämä oli tarkasti peittänyt salalyhtynsä valon. Hän näytti yön pimeydessä siinä veneen kokassa istuessaan kummitukselta. Hänen yhä pään yli vedetty huppunsa oli kuin naamio, ja joka kerta kun hän soutaessaan ojensi käsivartensa, joista kaavun väljät hihat riippuivat, olisi luullut näkevänsä yölepakon kaksi suurta siipeä. Hän ei muuten ollut sanonut vielä sanaakaan, ei päästänyt henkäystäkään. Veneessä ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen liike edestakaisin ja veden solina veneen laitoja vasten.

 –  Kunniani kautta! huudahti äkkiä Gringoire, emmekö olekin yhtä hilpeätä ja iloista väkeä kuin tarhapöllöt! Me olemme mykkiä kuin pytagoralaiset tai kalat! Herra paratkoon! ystäväni, tahtoisinpa kernaasti, että joku sanoisi minulle jotakin.  –  Ihmisääni on soitantoa ihmiskorvalle. Minä en kylläkään tätä sano, vaan Didymus Aleksandrialainen, ja se on kuuluisa lause.  –  Didymus Aleksandrialainen ei todellakaan ole mikään huono filosofi  –  Sana vain, kaunis lapseni! pyydän teitä hartaasti, sanokaa minulle sanakin vain!  –  Kesken kaiken, te suipensitte ennen vain hiukan hullunkurisesti suutanne; vieläkö teette niin? Tiedättekö, rakkaani, että parlamentilla on täysi tuomiovalta turvapaikkoihin nähden, ja että te olitte suuressa vaarassa kammiossanne Notre-Damessa? Voi! pieni trochilus-lintu rakentaa pesänsä krokodiilin kitaan.  –  Mestari, kuu tulee näkyviin.  –  Kunhan ei meitä vain huomattaisi.  –  Me teemme kiitettävän työn pelastaessamme neidin, ja kuitenkin meidät hirtettäisiin kuninkaan nimessä, jos meidät saataisiin kiinni. Inhimillisiin tekoihin voidaan suhtautua aivan vastakkaisilla tavoilla. Mitä toisessa ylistetään, sitä toisessa häväistään. Joka ihailee Caesaria, moittii Catilinaa. Eikö niin, mestarini? Mitä sanotte tästä filosofiasta? Minä olen filosofi vaistomaisesti, luonnostani, kuten mehiläiset geometrikkoja. Mitä ihmettä! eihän kukaan vastaa minulle. Olettepa te huonolla tuulella kumpainenkin! Minun täytyy puhua itsekseni. Sitä nimitetään tragediassa yksinpuheluksi.  –  Herra paratkoon!  –  Sanonpa teille ensin, että olen aivan äsken nähnyt kuningas Ludvig XI:n, ja että olen häneltä lainannut tämän kirouksen.  –  Herra paratkoon siis! Kauheata ulvontaa ne pitävät yhä tuolla Citéssä.  –  Viheliäinen ilkeä vanha kuningas. Hän on aivan turkiksiin uponnut. Hän on yhä minulle velkaa häärunoelmastani, ja vähältä piti, ettei hän hirtättänyt minua tänä iltana, mikä olisi minulle ollut sangen ikävä juttu.  –  Hän on saita ansiokkaita miehiä kohtaan. Hänen pitäisi lukea Salvianus Kölniläisen neljä kirjaa Adversus avaritiam [Saituutta vastaan]. Todellakin! tämä kuningas kohtelee perin kovakouraisesti kirjallista väkeä ja tekee raakalaismaisia julmuuksia. Hän on rahaa imevä sieni kansan harteilla. Hänen säästäväisyytensä on kuin pernan, joka lihoo kaikkien muiden ruumiinosien kustannuksella. Valitukset huonoista ajoista muuttuvatkin napinaksi kuningasta vastaan. Tämän lempeän ja jumalisen hallitsijan aikana natisevat puunhaarakkeet hirtetyistä, mestauspölkyt mätänevät verestä, ja vankilat halkeavat kuin liian täyteen ahdetut mahat. Tällä kuninkaalla on käsi, joka ottaa, ja toinen, joka hirttää. Hän on rouva Suolaveron ja herra Hirsipuun prokuraattori. Ylhäisiltä riistetään heidän arvonsa ja alhaisten niskaan sälytetään alituiseen uusia taakkoja. Hän on aivan kohtuuton ruhtinas. En pidä lainkaan tästä hallitsijasta. Entä te mestarini?

Mustapukuinen antoi kielevän runoilijan lörpötellä. Hän kamppaili yhä vuolasta virtaa vastaan, joka erottaa Citén kokan Notre-Damen eli, kuten sitä nykyään nimitetään, Saint-Louis’n saaren peräkeulasta.

 –  Kesken kaiken, mestari, jatkoi Gringoire äkkiä. Näkikö teidän korkea-arvoisuutenne meidän saapuessamme tuomiokirkon edustalle noiden raivoisien kulkurien keskitse tuota pientä paholaisraukkaa, jonka pääkuoren kuuro kellonsoittajanne murskasi kuningaspylvästön aitausta vasten? Olen likinäköinen, enkä voinut tuntea häntä. Tiedättekö, kuka hän mahtoi olla?

Tuntematon ei vastannut sanaakaan. Mutta hän lakkasi äkkiä soutamasta, hänen kätensä vaipuivat alas kuin katkenneina, hänen päänsä painui rinnalle, ja Esmeralda kuuli hänen huokaavan kouristuksenomaisesti. Tyttö puolestaan vavahti. Hän oli ennenkin kuullut noita huokauksia. Omiin valtoihinsa päässyt vene kulki hetkisen virran mukana. Mutta mustapukuinen suoristautui vihdoin ja tarttui uudelleen airoihin. Hän souti Notre-Damen saaren kärjen ympäri ja suuntasi veneen Port-au-Foinin laituria kohden.

 –  Kas! sanoi Gringoire,  –  tuolla on Barbeaun palatsi.  –  Kuulkaahan, mestari, katsokaa tuota mustaa kattorykelmää, jossa on niin kummalliset harjat, tuolla tuon riippuvan, venyvän, laikullisen ja tahraisen pilviryhmän alla, jonka riekaleihin kuunpaiste valuu kuin munankeltuainen särkyneestä kuoresta.  –  Se on kaunis talo. Siinä on kappeli, jossa on pieni hienoilla veistoksilla runsaasti koristettu kattoholvi. Siihen kuuluu myös miellyttävä puutarha, jossa on kalalammikko, lintutarha, kaikula, pallohuone, sokkelomaja, villipetojen häkki ja tuuheita lehtokäytäviä, jotka ovat sangen sopivia rakasteluun. Siinä on myös muuan puuriiviö, jota nimitetään irstailijaksi, koska sitä käyttivät nautintoihinsa muuan kuuluisa prinsessa ja eräs Ranskan konnetaabeli, hieno kaunosielu.  –  Voi! me filosofiraukat olemme konnetaabelin rinnalla kuin kaali- tai retikkasarka Louvren puutarhan rinnalla. Vaikka vähät siitä! Ylhäisten elämään niin kuin meidänkin sekoittuu onnea ja onnettomuutta. Suru on aina ilon rinnalla, spondee daktyylin rinnalla.  –  Mestarini, minäpä kerron teille seuraavan Barbeaun palatsin tarinan. Se päättyi traagillisesti. Se tapahtui vuonna 1319, Filip V:n hallitusaikana, joka on pisin Ranskan kuninkaitten historiassa. Kertomuksen opetus on se, että lihan himot ovat pahoja ja turmiollisia, Älkäämme liiaksi katselko naapurin vaimoa, miten kärkkäät aistimme lienevätkin hänen kauneudelleen. Huorinteko on sangen irstas ajatus. Aviorikos on tiedonhalua lähimmäisen nautinnosta…  –  Ohoh! onpa siellä rähäkkä!

Mellakka Notre-Damen edustalla yltyi todellakin. He kuuntelivat. Kuului selvästi voitonhuutoja. Äkkiä nähtiin ainakin sadan soihdun, joiden valo heijastui välkkyvistä kypäreistä, hajaantuvan kautta koko kirkon, alhaalta ylös torneihin, pylvästöihin ja tukipylväitten alle saakka. Nämä soihdut näyttivät etsivän jotakin; ja pian kuulivat pakolaiset huutoja:

 –  Mustalaistyttö! noita! kuolema mustalaistytölle!

Onneton tyttö peitti kasvot käsillään, ja tuntematon alkoi soutaa kaikin voimin rantaan. Tällä välin mietiskeli filosofimme. Hän piteli vuohta käsivarsillaan ja vetäytyi hiljaa etäämmälle mustalaistytöstä, joka painautui yhä kiinteämmin häneen kuin ainoaan turvaan, mikä hänellä vielä oli.

Gringoire oli todellakin ankarasti ymmällä. Hän ajatteli, että vuohikin voimassa olevien lakien mukaan hirtetään, jos se saadaan kiinni, ja että se olisi suuri vahinko, Djali raukka! että kaksi kuolemaantuomittua hänen niskoillaan oli aivan liikaa, ja että hänen seuralaisensa toivoo hartaasti mustalaistyttöä osalleen. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua, jolloin hän, kuten Jupiter Iliadissa, punnitsi vuoroin mustalaistyttöä, vuoroin vuohta; hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista kostunein silmin mutisten itsekseen:

 –  Enhän voi pelastaa teitä molempia.

Töksähdys ilmoitti heille vihdoin, että vene oli törmännyt rantaan. Citéstä kuului yhä hirvittävä meteli. Tuntematon nousi, astui mustalaistytön luo ja aikoi tarttua hänen käsivarteensa auttaakseen hänet maalle. Tyttö työnsi hänet luotaan ja tarrautui Gringoiren käsivarteen, tämä puolestaan huolehti yksinomaan vuohesta ja miltei työnsi hänet luotaan. Silloin hyppäsi tyttö ilman apua veneestä. Hän oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt, mitä teki, minne meni. Hän seisoi siten hetkisen typertyneenä tuijottaen virtaan. Kun hän hieman havahtui, hän oli rannalla kahden kesken tuntemattoman kanssa. Gringoire oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen vuohineen Grenier-sur-l’eau-kadun varrella sijaitsevien talojen välisiin kujiin.

Mustalaistyttö raukkaa pöyristytti, kun hän näki olevansa kahden kesken tämän miehen kanssa. Hän aikoi puhua, huutaa, kutsua Gringoirea, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen huuliltaan päässyt ääntäkään. Äkkiä hän tunsi tuntemattoman käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli kylmä ja voimakas käsi. Häntä puistatti, ja hän kävi kalpeammaksi kuin kuun valo, joka häntä valaisi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kiireisin askelin kulkea Grève-torille päin pitäen häntä kädestä. Tänä hetkenä tyttö tunsi hämärästi, että kohtalo on vastustamaton voima. Hän tunsi vastustuskykynsä lamaantuneen ja antoi kuljettaa itseään juosten toisen kävellessä. Rantakatu oli tällä kohdalla vastamäkeä. Mutta hänestä tuntui siltä kuin hän laskeutuisi alas luisua rinnettä.

Hän silmäili joka taholle. Ei ainoatakaan kulkijaa missään. Rantakatu oli aivan autio. Hän ei kuullut ääntä eikä liikettä muualta kuin meluisesta ja punertavasta Citéstä, josta vain Seinen haara hänet eroitti, ja josta hän kuuli oman nimensä kuolemanhuutojen yhteydessä. Muu Pariisi lepäsi hänen ympärillään suurena pimeänä rykelmänä.

Tällä tavoin tuntematon kuljetti häntä yhä mukanaan yhtä äänetönnä ja yhtä vinhaa vauhtia. Hän ei muistanut ainoatakaan niistä paikoista, jotka he sivuuttivat. Heidän kulkiessaan erään ikkunan ohi hän ponnisti voimansa, teki äkisti vastarintaa ja huusi:

 –  Apua!

Ikkunan omistaja avasi sen, näyttäytyi siinä paitasillaan lamppu kädessä, katsahti rantakadulle tylsän näköisenä, lausui jonkin sanan, joita tyttö ei kuullut, ja sulki ikkunansa. Niin sammui häneltä viimeinenkin toivonkipinä.

Musta mies ei sanonut sanaakaan, puristi häntä vain lujasti ja alkoi astua nopeammin. Tyttö ei enää tehnyt vastarintaa ja seurasi murtuneena.

Silloin tällöin hän kokosi hieman voimiaan ja sanoi hengästyneellä ja katkonaisella äänellä epätasaista katua juostessaan:

 –  Kuka te olette? kuka te olette? Tuntematon ei vastannut.

Kuljettuaan siten jonkin aikaa Rantakatua he saapuivat suurelle torille, jota kuu valaisi heikosti. Se oli Grève. Sen keskellä häämötti jonkinlainen musta risti. Se oli hirsipuu. Tyttö tunsi paikan ja huomasi missä oli.

Mies seisahtui, kääntyi häneen päin ja nosti huppunsa.

 –  Oh! sammalsi tyttö kivettyneenä, tiesinhän, että se taas oli hän!

Se oli pappi. Hän oli vain kuin entisen itsensä varjo. Sellaisen vaikutuksen saa kuutamo aikaan. Tuntui siltä, kuin tässä valaistuksessa kaikki näyttäisi aavemaisella.

 –  Kuule, sanoi pappi hänelle, ja hän värisi kuullessaan tämän kamalan äänen, jota hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Hän jatkoi. Hän puhui tuollaisin lyhyin, läähättävin puuskauksin, jotka ilmaisevat tärähdyksillään syvää sisäistä järkytystä.  –  Kuule. Me olemme täällä. Tahdon puhua sinulle. Tämä on Grève-tori. Se on päätepiste. Kohtalo luovuttaa meidät toisillemme. Minä ratkaisen sinun elämäsi, sinä minun sieluni kohtalon. Tässä on paikka ja yö, joiden tuolla puolella ei näy mitään. Kuule siis minua. Tahdon sanoa sinulle… Mutta ennen kaikkea, älä puhu minulle Febuksestasi. (Näin puhuessaan hän kulki edes takaisin, kuten ainakin henkilö, joka ei voi seisoa paikallaan, ja veti tyttöä mukanaan.) Älä puhu minulle hänestä. Näetkö, jos lausut tuon nimen, en tiedä, mitä teen, mutta jotakin kauheata se on.

Sanottuaan tämän hän jäi seisomaan paikalleen hievahtamatta kuin olisi löytänyt tasapainopisteensä. Mutta hänen sanansa ilmaisivat yhä voimakasta mielenliikutusta. Hänen äänensä kävi yhä hiljaisemmaksi.

 –  Älä käännä pois kasvojasi noin. Kuule minua. Se on vakava asia. Kuule ensinnäkin mitä on tapahtunut.  –  Se ei naurata, sen vannon sinulle.  –  Mitä minä sanoinkaan? sanohan minulle! ah!  –  On olemassa parlamentin päätös, joka luovuttaa sinut pyövelille. Minä olen riistänyt sinut heidän käsistään. Mutta vainoojasi ovat tuolla. Katso.

Hän osoitti kädellään Citétä kohden. Siellä näyttiin todellakin yhä etsiskelevän. Hälinä läheni. Grèven varrella sijaitsevan poliisipäällikön talon torni oli valaistu ja sieltä kuului melua, ja vastaisella Rantakadulla nähtiin sotilaitten juoksevan soihdut käsissä ja huutaen:

 –  Mustalaistyttö! missä on mustalaistyttö? Hirteen! hirteen!

 –  Näet siis, että sinua ajetaan takaa, ja etten valehtele sinulle. Minä rakastan sinua.  –  Älä avaa suutasi, älä puhu minulle enää mitään, jollei sinulla ole muuta sanottavaa, kuin että vihaat minua. Olen päättänyt olla sitä enää kuulematta.  –  Olen pelastanut sinut.  –  Anna minun ensin puhua loppuun.  –  Voin pelastaa sinut kokonaan. Olen järjestänyt kaikki. Riippuu vain siitä, tahdotko sinä. Minä voin toteuttaa tahtosi.

Hän keskeytti rajusti:

 –  Ei, niin ei auta puhua.

Ja hän kulki juosten ja juoksuttaen mukanaan tyttöä, josta hän ei hellittänyt otettaan, suoraan hirsipuun luokse ja sanoi kylmästi osoittaen sitä sormellaan:

 –  Valitse toinen meistä kahdesta.

Tyttö riistäytyi hänen käsistään ja vaipui hirsipuun juurelle syleillen tuota surmantukea. Sitten hän käänsi kauniin päänsä sivulle pappia kohden ja katsahti häneen olkansa yli. Olisi luullut näkevänsä Neitsyt Marian ristin juurella. Pappi seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas, sormi yhä viitaten hirsipuuta kohden.

Vihdoin mustalaistyttö sanoi hänelle:

 –  Se ei ole minusta niin kauhea kuin te.

Silloin papin käsi vaipui hiljaa alas, ja hän katsoi maahan pohjattoman masennuksen vallassa.

 –  Jos nämä kivet voisivat puhua, mutisi hän, sanoisivat ne, että tässä on pohjattoman onneton ihminen.

Hän jatkoi. Tyttö, joka yhä pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena oli polvillaan hirsipuun ääressä, antoi hänen puhua keskeyttämättä häntä. Hänen äänensä oli nyt valittava ja lempeä, mikä oli tuskallisena vastakohtana hänen kasvojensa karkean tuimalle ilmeelle.

 –  Minä rakastan teitä. Oh! se on liiankin totta. Eikö sitten näy lainkaan ulkomuodosta tämä tuli, joka polttaa sydäntäni? Ah! neitonen, yöt päivät, niin, yöt päivät: eikö se ansaitse hieman sääliä? Se on rakkautta yöt päivät, sanon sinulle, se on kidutusta.  –  Oh! minä kärsin liiaksi, lapsi raukkani!  –  Se ansaitsee jo myötätuntoa, totta totisesti. Näethän, että puhun sinulle lempeästi. Toivoisin hartaasti, ettet enää tuntisi kauhua minua kohtaan.  –  Eihän mies mitään sille voi, että hän rakastaa naista!  –  Oh! Jumalani!  –  Mitä! et siis milloinkaan anna minulle anteeksi? Vihaat siis minua yhä! Kaikki on siis lopussa! Katsohan, se juuri tekee minut ilkeäksi ja itselleni inhottavaksi!  –  Et edes katsahda minuun! Ajattelet ehkä jotakuta muuta sillä aikaa, kun minä tässä seison ja puhun ja vapisen sen iäisyyden edessä, joka uhkaa meitä kumpaakin!  –  Mutta älä missään tapauksessa puhu upseeristasi!  –  Mitä! vaikka heittäytyisin polvilleni eteesi, mitä! vaikka suutelisin, en jalkojasi, sitä et sallisi, vaan maata jalkaisi alla, mitä! vaikka nyyhkyttäisin kuin lapsi, vaikka repäisisin rinnastani, en sanoja, vaan sydämeni ja sisimpäni sanoakseni sinulle, että rakastan sinua, olisi kaikki turhaa, kaikki!  –  Ja kuitenkaan ei sielusi ole muuta kuin hellyyttä ja lempeyttä, sinusta säteilee kaunein hyvyys, olet pelkkää suloutta, sääliväisyyttä ja herttaisuutta. Voi! ainoastaan minua kohtaan olet ilkeä! Oh! mikä onneton kohtalo!

Hän peitti kasvot käsiinsä. Tyttö kuuli hänen itkevän. Se oli ensi kerta. Seisoessaan siten nyyhkytysten vavahduttelemana hän oli kurjemman ja rukoilevamman näköinen kuin polvillaan. Hän itki jonkin hetken.

 –  Niin, hän jatkoi ensi puuskan mentyä ohi, en keksi sanoja. Ja kuitenkin olin tarkasti miettinyt, mitä sanoisin sinulle. Nyt vapisuttaa ja puistattaa minua, tunnen voimaini pettävän ratkaisevalla hetkellä, tunnen jonkin korkeimman ottavan meidät valtaansa, ja minä sopertelen. Oh! minä vaivun maahan. Jos et sääli minua, sääli itseäsi. Älä tuomitse meitä kahta kuolemaan. Jospa tietäisit, miten sinua rakastan, mikä sydän sydämeni on! Oh! miten olenkaan hyljännyt kaiken hyveen! miten epätoivoisesti olenkaan luopunut omasta itsestäni! Oppineena tohtorina minä pilkkaan tiedettä, aatelismiehenä minä herjaan nimeäni, pappina minä teen messukirjasta irstailujen päänalusen ja syljen Jumalaani kasvoihin! ja kaiken tämän sinun vuoksesi, lumoojatar! ollakseni kelvollisempi sinun helvettiisi! etkä sinä huoli tuomitusta! Voi! sanoisinko sinulle kaikki! vielä enemmän, vielä kamalampaa, oh! vielä kamalampaa!…

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hänen ilmeensä kävi äkkiä sekavaksi. Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten kuin itsekseen puhellen kovalla äänellä:

 –  Kain, missä on veljesi?

Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi:

 –  Mitä olen hänelle tehnyt, Herra? Olen hänet ottanut hoiviini, olen elättänyt häntä, olen rakastanut häntä, olen jumaloinut häntä ja olen surmannut hänet! Niin, Herra, aivan hiljan murskattiin hänen päänsä silmäini edessä sinun talosi kiviseinää vasten, ja minun tähteni, tämän naisen tähden, hänen tähtensä…

Hänen silmänsä tuijottivat villisti. Hänen äänensä sammui vähitellen ja hän toisti vielä useaan kertaan koneellisesti pitkien väliaikojen päästä aivan kuin kello, joka lyö viime läppäyksiään:

 –  Hänen tähtensä…  –  Hänen tähtensä…

Sen jälkeen hänen kielensä ei enää saanut esille ainoatakaan kuuluvaa ääntä, mutta hänen huulensa liikkuivat kuitenkin yhä. Yhtäkkiä hän lyyhistyi maahan aivan kuin jokin joka romahtaa kasaan, ja jäi tähän asentoonsa liikkumattomaksi, pää polviin nojaten.

Kun tyttö veti jalkansa hänen altaan, palautti tämä hipaisu hänet tuntoihinsa. Hän siveli hiljaa kädellään laihoja poskiaan ja katsoi hetkisen ihmetellen kostuneita sormiaan.

 –  Mitä! hän mutisi,  –  olen itkenyt!

Ja kääntyen äkkiä mustalaistytön puoleen kuvaamattoman tuskan vallassa hän virkkoi:

 –  Ah! olet tunteettomana nähnyt minun itkevän! Tiedätkö, lapsi, että nämä kyyneleet ovat laavaa? On siis totta? Se, jota vihataan, ei voi millään herättää liikutusta. Jos näkisit minun kuolevan, nauraisit. Oh! mutta minä en tahdo nähdä sinun kuolevan! Yksi ainoa sana, yksi ainoa anteeksiannon sana! Älä sano, että rakastat minua, sano ainoastaan, että edes tahtoisit, se riittää, ja minä pelastan sinut. Muuten… Oh! aika rientää. Minä rukoilen sinua kaiken pyhän nimessä, älä odota, kunnes olen kivettynyt jälleen samanlaiseksi kuin tämä hirsipuu, joka myös vaatii sinua itselleen! Ajattele, että minun kädessäni on meidän molempien kohtalot, että olen mieletön, se on kauheata, että voin antaa kaiken romahtaa, ja että meidän allamme, onneton, on pohjaton syvyys, jossa minun lankeemukseni vainoaa sinun lankeemustasi iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen! Yksi ystävällinen sana! vain! yksi ainoa sana!

Tyttö avasi suunsa vastatakseen. Pappi lankesi polvilleen hänen eteensä ottaakseen hartaudella vastaan tuon ehkä heltyneen sanan, joka oli tulossa hänen huuliltaan. Tyttö sanoi:

 –  Te olette murhaaja!

Pappi riuhtaisi hänet raivoisana käsiinsä ja nauroi kammottavasti.

 –  No niin! siis murhaaja! hän sanoi, ja minä omistan sinut. Kun et huoli minua orjaksesi, saat minusta herran! Sinä olet minun! Minulla on luola, jonne laahaan sinut! Sinä seuraat minua, sinun täytyy seurata minua, tai minä luovutan sinut pyövelille! Sinun täytyy kuolla, kaunoiseni, tai kuulua minulle! kuulua papille! kuulua luopiolle! kuulua murhaajalle! tästä yöstä lähtien, kuuletko? Tule! iloa! tule! suutele minua, hullu! Hauta tai minun vuoteeni!

Hänen silmänsä paloivat himosta ja raivosta. Hänen himokas suunsa sai tytön kaulan punastumaan. Tyttö rimpuili hänen käsissään. Pappi peitti hänet tulisilla suudelmilla.

 –  Älä pure minua, hirviö! huusi tyttö. Oh! inhottava, saastainen munkki, päästä minut! Minä revin vaivaiset, harmaat haivenet päästäsi ja heitän ne vasten kasvojasi!

Pappi punehtui, kalpeni ja päästi sitten irti tytön katsellen häntä synkän näköisenä. Tämä luuli olevansa voitolla ja jatkoi:

 –  Sanon sinulle, että kuulun Febukselleni, että rakastan Febusta, että Febus on kaunis! Sinä, pappi, sinä olet vanha! sinä olet ruma! Mene pois!

Pappi päästi kauhean huudon, aivan kuin onneton, jota kosketetaan hehkuvalla raudalla.

 –  Kuole siis! sanoi hän hammasta purren. Tyttö näki hänen kamalan katseensa ja aikoi paeta. Pappi tarttui häneen uudelleen, ravisti häntä, paiskasi hänet maahan ja läksi nopeasti astumaan Roland-tornin kulmaa kohden vetäen häntä perässään maassa kauniista käsistä.

Saavuttuaan perille hän kääntyi tytön puoleen:

 –  Viimeisen kerran: tahdotko olla minun? Tyttö vastasi päättävästi:

 –  En.

Silloin hän huusi kovalla äänellä:

 –  Gudule! Gudule! tässä on mustalaistyttö! kosta.

Tyttö tunsi äkkiä tartuttavan kyynärpäähänsä. Hän katsoi. Siihen oli iskenyt muurinaukosta esiinpistävä luiseva käsi, joka piteli sitä kuin rautakoura.

 –  Pidä lujasti kiinni! sanoi pappi. Se on paennut mustalaistyttö. Älä päästä häntä irti. Minä menen etsimään vartijoita. Sinä saat nähdä hänet hirsipuussa.

Muurin sisältä vastasi käheä ja verenhimoinen nauru.  –  Hah! hah! hah!  –  Mustalaistyttö näki papin loittonevan ja juoksevan Notre-Damen siltaa kohden. Siltä taholta kuului ratsujoukon töminää.

Tyttö oli tuntenut ilkeän erakon. Kauhusta läähättäen hän koetti irroittautua. Hän vääntelehti, hän teki hyppäyksiä kuolemantuskan ja epätoivon vallassa, mutta toinen piteli häntä kiinni tavattomalla voimalla. Nuo luisen laihat sormet, jotka puristivat häntä, syöpyivät hänen lihaansa ja yhtyivät renkaaksi. Tuo käsi oli kuin taottu hänen käsivarteensa. Se oli enemmän kuin kahle, enemmän kuin kaularauta, enemmän kuin rautarengas; aukosta pisti esiin älyn ohjaama, elävä pihti.

Hän vaipui nääntyneenä seinää vasten, ja nyt valtasi hänet kuolemankauhu. Hän ajatteli elämän ihanuutta, nuoruutta, kirkasta taivasta, luonnon näkyjä, rakkautta, Febusta, kaikkea, mikä katosi, ja kaikkea, mikä lähestyi, pappia, joka hänet antoi ilmi, pyöveliä, joka oli tulossa, hirsipuuta, joka oli torilla. Silloin hän tunsi kauhistuksen kohoavan hiusten juuriin saakka, ja hän kuuli erakon kammottavan naurun ja hiljaiset sanat:

 –  Hah! hah! hah! sinut hirtetään!

Puolikuolleena tyttö kääntyi aukkoa kohden ja näki säkkinaisen villit kasvot ristikon lävitse.

 –  Mitä olen teille tehnyt? sanoi hän miltei hengetönnä. Erakko ei vastannut, vaan alkoi laulavalla äänellä ärsyttävästi ja pilkallisesti mutista:

 –  Mustalaistyttö! mustalaistyttö! mustalaistyttö!

Onneton Esmeralda antoi päänsä vaipua valtoimien hiustensa peittoon ymmärtäen, ettei hän ollut tekemisissä inhimillisen olennon kanssa.

Äkkiä erakko huudahti aivan kuin mustalaistytön kysymys olisi tarvinnut koko tämän ajan ehtiäkseen hänen tajuntaansa.

 –  Mitäkö olet tehnyt minulle!  –  Ah! mitäkö olet tehnyt minulle, mustalaistyttö: No niin! kuule.  –  Minulla oli lapsi, minulla! näetkö? minulla oli lapsi! lapsi! sanon sinulle!  –  Pieni, soma tyttö!  –  Agnekseni, jatkoi hän sekavasti ja suuteli jotakin pimeässä.  –  Niin, näetkö, mustalaistyttö? minun lapseni on otettu minulta, minun lapseni on varastettu, minun lapseni on syöty. Sen sinä olet tehnyt minulle.

Tyttö vastasi kuin karitsa:

 –  Ah! en ollut ehkä silloin vielä syntynytkään!

 –  Oh! olit kyllä! tokaisi erakko, sinä olit jo syntynyt. Sinä olit heidän joukossaan. Hän olisi sinun ikäisesi! Aivan tuollainen!  –  Olen ollut täällä viisitoista vuotta, kärsinyt viisitoista vuotta, rukoillut viisitoista vuotta, takonut päätäni näihin seiniin viisitoista vuotta.  –  Sanon sinulle, että mustalaiset varastivat hänet minulta, kuuletko? ja että he kurjat söivät hänet suuhunsa.  –  Onko sinulla sydäntä? kuvittele, mitä on leikkivä, imevä, nukkuva lapsi. Se on niin viaton!  –  No niin! hänet, hänet on minulta otettu, on minulta tapettu! Hyvä Jumala sen kyllä tietää!  –  Tänään on minun vuoroni, minä syön nyt mustalaistytön.  –  Oh! miten purisinkaan sinua, jollei ristikko estäisi minua. Pääni on liian suuri!  –  Pikku raukka! hänen nukkuessaan! Ja jos herättivätkin hänet häntä ottaessaan, mitä hyödytti hänen huutonsa, minä kun olin poissa!  –  Ah! te mustalaisäidit, te kurjat söitte minun lapseni! Tulkaa katsomaan omaanne.

Ja hän alkoi nauraa ja kiristellä hampaitaan, nämä molemmat tunteenpurkaukset muistuttivat suuresti toisiaan noissa raivoisissa kasvoissa. Päivä alkoi sarastaa. Tuhkanharmaa kajastus valaisi hämärästi näyttämöä, ja hirsipuu näkyi yhä selvemmin torilla. Toiselta suunnalta, Notre-Damen sillalta päin, luuli tuomittu kuulevansa ratsujoukon töminän yhä lähestyvän.

 –  Rouva! huusi hän ristien kätensä ja langeten polvilleen hiukset hajalla ja suunniltaan kauhusta, rouva! säälikää! He tulevat. En ole tehnyt teille mitään. Tahdotteko nähdä minun kuolevan tuolla kauhealla tavalla silmäinne edessä? Te säälisitte minua, olen siitä varma! Se on liian kamalaa. Antakaa minun pelastua. Päästäkää minut! Armoa! En tahdo kuolla näin!

 –  Anna minulle lapseni! sanoi erakko.

 –  Armoa! armoa!

 –  Anna minulle lapseni!

 –  Päästäkää minut, taivaan nimessä!

 –  Anna minulle lapseni!

Tyttö vaipui uudelleen kokoon menehtyneenä ja murtuneena, ja hänen silmänsä saivat jo kuolleen lasimaisen katseen.

 –  Voi! sopersi hän, te etsitte lastanne. Minä etsin vanhempiani.

 –  Anna minulle pikku Agnekseni! jatkoi Gudule.  –  Etkö tiedä, missä hän on? Kuole sitten!  –  Sanonpa sinulle. Olin ilotyttö, minulla oli lapsi, minun lapseni varastettiin.  –  Sen tekivät mustalaisnaiset. Näet siis, että sinun täytyy kuolla. Kun sinun mustalaisäitisi tulee vaatimaan sinua takaisin, sanon hänelle: Äiti, katso tuota hirsipuuta!  –  Tai anna minulle lapseni takaisin.  –  Tiedätkö, missä hän on, minun pikku tyttöni? Odotahan kun näytän sinulle. Tässä on hänen kenkänsä, kaikki, mitä minulla on hänestä jäljellä. Tiedätkö, missä on toinen samanlainen? Jos tiedät, niin sano minulle, ja vaikka se olisi maailman ääressä, niin menen etsimään sitä sinne polvillani.

Ja hän ojensi toisen kätensä aukosta ulos ja näytti mustalaistytölle pientä, koruommeltua kenkää. Oli jo siksi valoisa, että sen muodon ja värit saattoi erottaa.

 –  Näytä minulle tuota kenkää, sanoi mustalaistyttö vapisten. Jumalani! Jumalani! Ja samalla hän vapaalla kädellään avasi nopeasti pienen, vihreällä lasihelmellä koristetun pussin, joka oli hänen kaulassaan.

 –  Kas niin! kas niin! murahti Gudule, pengo vain pirullista amulettiasi! Mutta hän vaikeni äkkiä, koko hänen ruumiinsa alkoi vapista, ja hän huusi äänellä, joka purkautui hänen sisimmästään:

 –  Tyttäreni!

Mustalaistyttö oli vetänyt pussista esiin aivan samanlaisen pienen kengän. Tähän kenkään oli kiinnitetty pergamenttiliuska, johon oli kirjoitettu seuraavat säkeet:

Kun löydät samanlaisen, äitisi kohtaat maisen.

Lyhemmässä ajassa kuin salama leimahtaa oli erakko verrannut kenkiä toisiinsa lukenut kirjoituksen pergamentista ja painanut ristikkoa vasten taivaallista iloa säteilevät kasvonsa huutaen:

 –  Tyttäreni! tyttäreni!

 –  Äitini! vastasi mustalaistyttö.

Tätä kohtausta eivät sanat riitä kuvailemaan. Muuri ja ristikko oli äidin ja tyttären välissä.

 –  Oh! muuri! huusi erakko. Oh! nähdä hänet eikä saa syleillä häntä!
Kätesi! Kätesi!

Tyttö pisti hänelle kätensä ristikon lävitse, erakko heittäytyi tämän käden ylle, painoi sille huulensa ja seisoi tähän suudelmaan vajonneena, ilman että hänessä huomasi muuta elonmerkkiä kuin nyyhkytyksen, joka silloin tällöin vavahdutti hänen ruumistaan. Hänen kyyneleensä valuivat tällä välin tulvimalla, hiljaisuudessa, varjossa, kuin öinen sade. Äiti raukka tyhjensi virtoina tälle jumaloidulle kädelle koko sen mustan ja syvän kyynelkaivon, joka hänessä oli ja johon koko hänen tuskansa oli viisitoista vuotta pisara pisaralta tippunut.

Äkkiä hän nousi, pyyhkäisi pitkät harmaat hiukset otsaltaan ja alkoi sanaakaan sanomatta molemmin käsin tempoa ikkuna-aukkonsa ristikkoa raivoisammin kuin leijona. Ristikko kesti. Silloin hän meni eräästä komeronsa nurkasta noutamaan suuren kiven, jota hän käytti päänalusena, ja paiskasi sen ristikkoa vasten sellaisella voimalla, että yksi rauta katkesi tuhansia kipinöitä singoten. Toinen isku särki kokonaan tuon vanhan rautaristikon, joka sulki aukon. Sitten hän väänsi käsin syrjään ruostuneet ristikonpätkät. On hetkiä, jolloin naisen kädet saavat yli-inhimillisen voiman.

Kun hän näin oli saanut esteet poistetuksi, eikä siihen mennyt minuuttiakaan, hän tarttui tytärtään vyötäisistä ja veti hänet komeroonsa.

 –  Tule! että vedän sinut ylös kuilusta! mutisi hän.

Kun tyttö oli kammiossa, asetti äiti hänet hiljaa lattialle, nosti taas ylös, ja kantaen häntä käsivarsillaan, kuin tämä yhä olisi ollut hänen pikku Agneksensa, hän kulki edes takaisin ahtaassa kopissaan humaltuneena ja mielettömänä ilosta, huutaen ja laulaen, suudellen tytärtään, puhellen hänelle, nauraen, itkien, kaikkea yhtaikaa ja kiihkeästi.

 –  Tyttäreni! tyttäreni! sanoi hän.  –  Olen saanut tyttäreni! hän on tässä. Hyvä Jumala on antanut hänet minulle takaisin. Hoi! tulkaa kaikki! Onko ketään, joka haluaa tulla katsomaan tytärtäni? Hyvä Jumala, miten hän on kaunis! Hän on antanut minun odottaa viisitoista vuotta, hyvä Jumalani, mutta ainoastaan tehdäkseen hänet kauniiksi.  –  Mustalaisnaiset eivät siis olekaan syöneet häntä! Kuka niin sanoi? Pikku tyttöni! pikku tyttöni! suutele minua. Nuo hyvät mustalaisnaiset! Rakastan heitä!  –  Sinä todellakin. Siksi hypähtikin sydämeni joka kerta, kun sinä kuljit ohitse. Ja minä kun luulin sitä vihaksi! Anna minulle anteeksi, Agnekseni, anna minulle anteeksi. Sinä pidät minua hyvin ilkeänä, eikö niin? Rakastan sinua.  –  Onko sinulla vielä pieni merkki kaulassasi? Annahan kun katson. Hänellä on se yhä. Oh! sinä olet kaunis! Minä olen antanut teille nuo suuret silmät! neitiseni! Suutele minua! Rakastan sinua. Mitä huolin minä siitä, että muilla äideillä on lapsia, minä pilkkaan nyt heitä. Tulkoot nyt tänne. Tässä on minun lapseni. Tässä on hänen kaulansa, hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen kätensä. Näyttäkääpä minulle jotakin yhtä kaunista! Oh! minä vastaan siitä, että hän saa rakastajia, tämä pikkuinen! Olen itkenyt viisitoista vuotta. Koko minun kauneuteni on kadonnut ja mennyt häneen. Suutele minua!

Hän puheli hänelle paljon muutakin päätöntä, jonka koko kauneus oli äänensävyssä, saattoi hänen pukunsa sellaiseen epäjärjestykseen, että hän punastui, suori kädellään hänen silkinhienoa tukkaansa, suuteli hänen jalkojaan, hänen polviaan, hänen otsaansa, hänen silmiään, hurmaantui kaikesta. Tyttö antoi hänen touhuta, toistaen silloin tällöin hyvin hiljaa ja äärettömän lempeällä äänellä:  –  Äitini!

 –  Näetkö, pikku tyttöseni, jatkoi erakko, usein keskeyttäen puheensa suudelmilla, näetkö, minä rakastan sinua suuresti. Me lähdemme yhdessä täältä. Me tulemme ylen onnellisiksi. Olen saanut pienen perinnön Reimsissä, kotiseudullamme. Tunnetko Reimsin? Ah! et, sinä et tunne sitä, sinä olit liian pieni! Jospa tietäisit, miten sievä olit neljän kuukauden vanhana! Niin pienet jalat, että niitä tultiin uteliaisuudesta katsomaan aina Epernausta asti, joka on kolmen peninkulman päässä! Meillä on maatilkku ja talo. Sinä nukut minun vuoteessani. Hyvä Jumala! hyvä Jumala! kuka olisi sitä uskonut? Minulla on tyttäreni!

 –  Oi äitini, sanoi tyttö, kun hän vihdoin kykeni liikutukseltaan puhumaan,  –  mustalaisvaimo puhui totta. Meidän joukossamme oli muuan hyvä mustalaisvaimo, joka kuoli viime vuonna ja aina hoiti minua kuin kasvatusäiti. Hän se sitoi tämän pussin kaulaani. Hän sanoi minulle aina:  –  Lapsi, säilytä tarkasti tämä koriste. Se on aarre. Sen avulla löydät äitisi. Sinä kannat äitiäsi kaulassasi. Hän ennusti oikein, tuo mustalaisnainen!

Erakko painoi tyttärensä uudelleen rintaansa vasten.

 –  Tule, että saan suudella sinua! sinä sanot sen niin herttaisesti. Kun pääsemme kotiin, lahjoitamme pikku kengät Jeesus-lapselle kirkossa. Se on velvollisuutemme hyvää Pyhää Neitsyttä kohtaan. Hyvä Jumala! miten kaunis ääni sinulla on! Kun puhuit äsken minulle, se oli kuin soitantoa! Ah! Herra Jumalani! Olen löytänyt lapseni! Mutta onko tämä kaikki uskottavaa? Ei siis kuole mistään, koska en kuollut ilosta. Ja sitten hän löi käsiään yhteen ja nauroi ja huusi:

 –  Miten onnellisina me elämmekään!

Tällä hetkellä kaikui komeroon aseitten kalinaa ja hevosten kavioiden töminää, joka tuntui tulevan Notre-Damen sillalta ja lähenemistään lähenevän pitkin rantaa. Mustalaistyttö heittäytyi tuskan valtaamana erakon syliin.

 –  Pelasta minut! pelasta minut! äitini! ne tulevat tuolla!

Erakko kalpeni.

 –  Oi taivas! mitä sanotkaan? Olin unohtanut! sinua vainotaan! Mitä olet sitten tehnyt?

 –  En tiedä, vastasi onneton tyttö, mutta minut on tuomittu kuolemaan.

 –  Kuolemaan! sanoi Gudule horjahtaen kuin ukkosen iskusta.
Kuolemaan! toisti hän hitaasti ja katseli tytärtään kiinteästi.

 –  Niin, äiti, virkkoi tyttö menehtyen, ne aikovat tappaa minut. Ne tulevat nyt ottamaan minut. Tuo hirsipuu on minua varten! Pelasta minut! pelasta minut! He tulevat! pelasta minut!

Erakko seisoi hetken liikkumattomana kuin kivettynyt, sitten hän pudisti päätään epäilevästi ja päästäen sitten äkkiä naurun entisen hirvittävän naurunsa, hän sanoi:

 –  Hohhoh! ei! sinä puhut minulle unia. Kas niin! kadotin hänet, viiteentoista vuoteen en nähnyt häntä, ja sitten löysin hänet jälleen, enkä saisi pitää häntä kuin hetken! Ja hänet otettaisiin minulta! ja nyt, kun hän on kaunis, kun hän rakastaa minua, nyt tullaan häntä syömään minulta, minun, hänen äitinsä silmäin edessä. Oh! ei! se ei ole mahdollista. Hyvä Jumala ei voi sellaista sallia.

Tällöin tuntui ratsujoukko pysähtyvän, ja jonkun ääni kuului sanovan etäämmällä:

 –  Tänne päin, herra Tristan! Pappi sanoi, että tapaisimme hänet
Rotankololta.  –  Kavionkapse alkoi uudelleen kuulua.

Erakko ponnahti pystyyn epätoivoisesti huudahtaen.

 –  Pelastaudu! pelastaudu, lapseni! Nyt muistan. Olet oikeassa. Sinun kuolemasi on kysymyksessä. Kauhistus! kirous!

Pelastaudu!

Hän painoi kasvonsa luukulle, mutta veti ne nopeasti takaisin.  –  Älä mene, sanoi hän hiljaa lyhyesti ja synkästi, puristaen samalla kouristuksenomaisesti puolikuolleen mustalaistytön kättä. Älä mene! Älä hiisku mitään! Kaikkialla on sotilaita. Et voi lähteä. On liian valoisa.

Hänen silmänsä olivat kuivat ja palavat. Hän oli hetken vaiti. Hän vain asteli pitkin askelin komerossa, repien tukuttain harmaita hiuksiaan ja pureskellen ne rikki.

Yhtäkkiä hän sanoi:

 –  Ne tulevat. Tahdon puhua heille. Piiloudu tuonne nurkkaan. He eivät näe sinua. Sanon heille, että sinä olet karannut, että päästin sinut irti, totta totisesti!

Hän asetti tytön, sillä hän kantoi häntä yhä, erääseen komeron nurkkaan, jota ei voinut nähdä ulkoapäin. Hän kyyristi hänet niin, etteivät kädet eivätkä jalat lainkaan pistäneet esiin pimennosta, levitti hänen mustan tukkansa valkean puvun peitteeksi, asetti hänen eteensä ruukkunsa ja kivensä, ainoat huonekalut, jotka hänellä oli, kuvitellen, että tämä ruukku ja tämä kivi hänet kätkisi. Ja sen tehtyään laskeutui hän rauhallisempana polvilleen ja rukoili. Päivä vasta sarasti, ja Rotankolossa oli vielä pimeätä.

Tällä hetkellä kuului papin ääni, tuo helvetillinen ääni, huutavan aivan lähellä komeroa:

 –  Tänne päin, kapteeni Febus de Châteaupers!

Tämän nimen ja tämän äänen kuullessaan liikahti nurkkaan kyyristynyt tyttö.

 –  Älä hievahda! sanoi Gudule.

Hän oli tuskin ehtinyt kuiskata tämän, kun komeron edusta jo oli täynnä miehiä, miekkoja ja hevosia. Äiti nousi nopeasti ja meni aukolle täyttääkseen sen. Hän näki suuren joukon aseistettuja jalka- ja hevosmiehiä asettuneen Grève-torille. Heidän päällikkönsä astui alas hevosen selästä ja tuli häntä kohden.

 –  Eukko, sanoi tämä mies, joka oli julman näköinen, me etsimme erästä noitaa hirttääksemme hänet: meille on sanottu, että hän oli sinun käsissäsi.

Äiti raukka vastasi niin välinpitämättömänä kuin taisi:

 –  En käsitä, mitä tarkoitatte? Toinen vastasi:

 –  Herra nähköön! mitä pajatti sitten tuo säikähtänyt arkkidiakoni?
Missä hän on?

 –  Herra, hän on mennyt matkoihinsa, sanoi muuan sotilas.

 –  No niin, hupsu eukko, jatkoi päällikkö, älä valehtele minulle.
Sinun vartioitavaksesi on annettu noita. Missä hän on?

Erakko ei halunnut kieltää kaikkea pelosta, että häntä epäiltäisiin, ja vastasi vakavalla ja yrmeällä äänellä:

 –  Jos tarkoitatte muuatta tytön heilakkaa, joka äsken työnnettiin käsiini, niin sanon teille, että hän puri minua käteen ja minä laskin hänet irti. Siinä se. Jättäkää minut rauhaan.

Päällikkö irvisti pettyneenä.

 –  Älä valehtele minulle, vanha kummitus, jatkoi hän. Nimeni on Tristan l’Hermite ja olen kuninkaan oikea käsi. Tristan l’Hermite, kuuletko? Ja hän lisäsi katsellen ympärilleen Grève-torille:  –  Sillä nimellä on joltinenkin kaiku täällä.

 –  Olittepa vaikka Saatana l’Hermite, vastasi Gudule, jossa syttyi toivo, niin ei minulla olisi teille muuta sanottavaa enkä teitä pelkää.

 –  Herra nähköön! sanoi Tristan, siinäpä terhakka eukko! Olisiko noitatyttö pelastunut ja minne päin hän pakeni?

Gudule vastasi huolettomalla äänellä:

 –  Rue du Moutonille päin, luulen.

Tristan kääntyi ja viittasi joukkoaan asettumaan liikkeelle. Erakko hengähti helpotuksesta.

 –  Korkea herra, sanoi samassa muuan jousimies, kysykäähän tuolta vanhalta velholta, miksi hänen ikkunaristikkonsa on noin rikki.

Tämä kysymys täytti ahdistuksella äitiraukan sydämen. Hän ei kuitenkaan kokonaan menettänyt tajuaan.

 –  Se on aina ollut sellainen, sopersi hän.

 –  Pah, vastasi jousimies, vielähän se tänään muodosti kauniin mustan ristin, joka teki aivan hartaaksi.

Tristan katsahti kieroon erakkoa.

 –  Luulenpa, että muori hämmentyi!

Tuo onneton äiti tunsi, että kaikki riippuu hänen terhakkuudestaan, ja kuolema sydämessä alkoi hän nauraa virnottaa. Äidit kykenevät sellaiseen.

 –  Pah! sanoi hän, tuo mies on humalassa. On jo toista vuotta siitä, kun muuan kivikuorman perä töytäisi aukkoon ja särki ristikon. Ja kyllä minä haukuin ajajan pahanpäiväisesti!

 –  Se on totta, sanoi muuan toinen jousimies, minä olin silloin läsnä.

Kaikkialla on aina henkilöitä, jotka ovat nähneet kaikki. Tämä jousimiehen odottamaton todistus elvytti jälleen erakkoa, joka kuulustelun aikana ikään kuin asteli veitsen terällä kuilun yllä.

Mutta hän oli tuomittu alituiseen toivon ja pelon vaihteluun.

 –  Jos rattaat sen ovat tehneet, virkkoi ensimmäinen jousimies, pitäisi ristikon sakarain olla sisälle päin vääntyneet, kun ne nyt ovat ulospäin.

 –  He! he! sanoi Tristan sotilaalle, sinullapa on oikea Châtelet’n tutkintotuomarin nenä. Mitä te siihen vastaatte, eukko?

 –  Jumalani! huudahti erakko äärimmäisen hädän vallassa ja hänen ponnistuksistaan huolimatta kyynelten tukahuttamalla äänellä, vannon teille, korkea-arvoisa herra, että rattaat särkivät tämän ristikon. Kuulittehan, että tuo mies on sen nähnyt. Ja mitä se teidän mustalaistyttöönne kuuluu?

 –  Hm! murahti Tristan.

 –  Perhana! sanoi sotilas poliisipäällikön kiitoksen kannustamana, sakarain murto on aivan tuore!

Tristan ravisti päätään.

 –  Miten kauan sanoitte olevan aikaa tuosta rattaitten iskusta?

 –  Kuukausi tai ehkä pari viikkoa, korkea-arvoisa herra. En muista oikein.

 –  Hän sanoi ensin yli vuoden, huomautti sotilas.

 –  Tämä näyttää epäilyttävältä! sanoi poliisipäällikkö.

 –  Korkea-arvoisa herra, huusi erakko yhä nojallaan aukossa ja peläten, että epäluulot saisivat heidät pistämään päänsä sisälle ja tarkastamaan komeroa,  –  vannon teille, että rattaat ovat särkeneet ristikon. Vannon sen teille paratiisin pyhien enkelien kautta. Jollei sitä ole rattaat tehneet, tahdon joutua iankaikkisesti kadotukseen ja luopua Jumalasta!

 –  Sinä vannot ylen innostuneena! sanoi Tristan ja tarkasteli häntä tutkivin katsein.

Tuo naisraukka tunsi vakuutustensa luotettavuuden heikkenemistään heikkenevän. Hän oli sanomaisillaan typeryyksiä ja ymmärsi, ettei ollut sanonut, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

Tällöin saapui muuan toinen sotilas huutaen:  –  Korkea herra, tuo vanha velho valhettelee. Noita ei ole päässyt pakoon Rue du Moutonia pitkin. Ketju on ollut koko yön poikki kadun, eikä vartija ole nähnyt kenenkään kulkevan ohitse.

Tristan, jonka kasvot yhä synkkenivät, kysyi erakolta:

 –  Mitä sanot tähän?

Erakko koetti vielä pitää puoliaan seuraavalla väitteellä:

 –  En tiedä, korkea-arvoisa herra, olenhan voinut erehtyä. Luulen, että hän on mennyt joen yli.

 –  Siis päinvastaiseen suuntaan, sanoi poliisipäällikkö. Ei ole juuri luultavaa, että hän olisi halunnut takaisin Citéhen, jossa häntä vainottiin. Sinä valehtelet, eukko!

 –  Ei ole liioin venettä ei tällä eikä toisella puolella jokea, lisäsi ensimmäinen sotilas.

 –  Hän on voinut uida, vastasi erakko puolustautuen askel askeleelta.

 –  Osannevatko naiset uida? sanoi sotilas.

 –  Jumaliste! eukko! sinä valehtelet! sinä valehtelet! toisti
Tristan suuttuneena. Haluaisinpa jättää koko noidan ja ottaa sinut.
Neljännestunnin kidutus kiskoisi ehkä kurkustasi totuuden. Kas niin!
saat seurata meitä.

Erakko iski ahnaasti näihin sanoihin.

 –  Kuten haluatte, korkea-arvoisa herra. Tehkää niin! Tehkää! Viekää minut kidutukseen. Viekää. Pian, pian! lähtekäämme heti.  –  Sillä aikaa, ajatteli hän, ehtii tyttäreni pelastautua.

 –  Hiisi vieköön! sanoi poliisipäällikkö, onpa hänellä kiire kidutuspenkille! En ymmärrä koko hullua.

Muuan vanha, harmaatukkainen poliisimies astui esille ja sanoi päällikölle:

 –  Hullu todellakin, korkea herra! Jos hän on päästänyt irti mustalaistytön, ei se ole hänen vikansa, sillä hän ei pidä mustalaisista. Viisitoista vuotta olen ollut poliisina ja tänä aikana olen joka ilta kuullut hänen kiroilevan mustalaisnaisia loppumattomiin. Ja tuota pientä tanssijatarta, jolla on vuohi ja jota me kai juuri jahtaamme, hän on sadatellut eniten.

Gudule ponnisti voimiaan ja sanoi:

 –  Häntä eniten.

Muut poliisimiehet vahvistivat yksimielisesti toverinsa todistuksen. Menetettyään toivon saada erakon suusta mitään esille Tristan l’Hermite käänsi hänelle selkänsä, ja kuvaamattoman tuskan vallassa näki erakko hänen suuntaavan kulkunsa hevosensa luo.

 –  Lähdetään, sanoi Tristan hammasta purren.  –  Jatketaan etsiskelyä.
En ummista silmiäni, ennen kuin mustalaistyttö on hirtetty.

Hän epäröi kuitenkin vielä hetken, ennenkuin nousi hevosen selkään. Gudulen sydän oli pakahtua tuskasta, kun hän näki hänen luovan ympäri toria levottoman katseen kuin metsästyskoira, joka vainuaa riistan läheisyyden eikä loittone paikaltaan. Viimein hän ravisti päätään ja hyppäsi satulaan. Gudulen kauheasti kouristunut sydän laajeni ja hän sanoi hiljaa luoden silmäyksen tyttäreensä, jota hän ei ollut uskaltanut katsoa, siitä saakka, kun Tristan oli ollut paikkeilla:  –  Pelastettu!

Tyttö raukka oli koko ajan istua kyyröttänyt nurkassaan henkeä pidättäen, hievahtamatta ja kuolema silmiensä edessä. Häneltä ei ollut mennyt hukkaan ainoakaan kohta Gudulen ja Tristanin välisestä näytöksestä, ja äidin kaiken ahdistuksen hän oli tuntenut omassa sydämessään. Hän oli kuullut, miten nauha, jossa hän riippui pohjattoman syvyyden yllä, usean kerran oli ratissut, hän oli luullut sen ainakin kaksikymmentä kertaa katkeavan; hän hengähti helpotuksesta ja tunsi jälleen maata jalkainsa alla. Samassa hän kuuli äänen sanovan poliisipäällikölle.

 –  Hitto vieköön! herra poliisipäällikkö, minun asianani ei sotilaana ole noitien hirttäminen. Roistojoukko on nujerrettu. Jätän loput teidän huoleksenne. Myönnättehän olevan paikallaan, että lähden komppaniani luo, joka on ilman kapteenia.

Tämä oli Febus de Châteaupers’in ääni. On mahdotonta sanoin kuvata sitä vaikutusta, minkä se mustalaistytössä herätti. Hän oli siis siellä, hänen ystävänsä, hänen suojelijansa, hänen tukensa, hänen turvansa, hänen Febuksensa! Hän nousi pystyyn, ja ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt estää häntä, hän oli hypähtänyt aukolle huutaen:

 –  Febus! auta minua, Febukseni!

Febus ei ollut enää siellä. Hän oli juuri täyttä laukkaa kääntynyt Rue de la Coutellerien kulman ympäri. Mutta Tristan ei ollut vielä lähtenyt.

Erakko hyökkäsi kiljahtaen tyttärensä kimppuun. Hän riuhtaisi hänet rajusti takaisin nurkkaukseen ja iski kyntensä hänen kurkkuunsa. Tiikeriemokaan ei ole niin tarkka. Mutta se oli myöhäistä. Tristan oli nähnyt hänet.

 –  He! he! huudahti hän nauraen niin, että hänen kaikki hampaansa näkyivät, jolloin hänen kasvonsa muistuttivat sudenkuonoa, kaksi hiirtä satimessa!

 –  Sitä minä epäilin, sanoi sotilas. Tristan löi häntä olalle sanoen:

 –  Sinä olet hyvä kissa!  –  Nyt käsiksi, lisäsi hän,  –  missä on
Henriet Cousin?

Muuan mies, jolla ei ollut sotilaan pukua eikä ryhtiä, astui esiin heidän joukostaan. Hänellä oli puoliksi harmaa, puoliksi ruskea puku, suora, sileä tukka, nahkaiset hihat ja köysikimppu suuressa kourassa. Tämä mies seurasi aina Tristania, joka seurasi aina Ludvig XI:tä.

 –  No toveri, sanoi Tristan l’Hermite, arvelen että noita, jota etsimme, on tuolla. Sinä menet ottamaan hänet sieltä. Onko sinulla portaasi täällä?

 –  Tuolla on yhdet Maison-aux-Piliers’n vajassa, vastasi mies.
Tuossako asia suoritetaan? kysyi hän osoittaen kivistä hirttolaitetta.

 –  Niin.

 –  He! he! jatkoi mies nauraen vielä petomaisemmin kuin poliisipäällikkö, sittenhän ei ole matka pitkä.

 –  Kiiruhda! sanoi Tristan. Saat nauraa sitten.

Siitä lähtien kun Tristan oli huomannut tytön, ja kaikki toivo oli mennyttä, ei erakko ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Hän oli heittänyt mustalaistyttö raukan puolikuolleena nurkkaan ja asettunut uudelleen aukkoon kädet nojallaan ikkunanpieltä vasten kuin kaksi kiinnityskynttä. Tässä asennossa nähtiin hänen pelottomana tarkastavan koko sotilasjoukkoa katseella joka jälleen oli muuttunut villiksi ja mielettömäksi. Sinä hetkenä jolloin Henriet Cousin lähestyi koppia, hän oli niin hirvittävän näköinen, että mies peräytyi.

 –  Herra, sanoi hän kääntyen poliisipäällikön puoleen, kumpi minun on otettava?

 –  Nuori.

 –  Sitä parempi. Sillä vanhalla ei näy olevan kaikki oikealla tolallaan.

 –  Pieni tanssijatar raukka, sanoi vanha poliisimies. Henriet Cousin lähestyi aukkoa. Äidin katse sai hänet painamaan silmänsä alas. Hän sanoi arasti:  –  Rouva…

Erakko keskeytti hänet hiljaisella ja raivoisalla äänellä:

 –  Mitä tahdot?

 –  En teitä, vaan sen toisen, sanoi Henriet.

 –  Kenen toisen?

 –  Nuoren.

Erakko ravisti päätään ja huusi:

 –  Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään!

 –  Onpa! sanoi pyöveli, kyllähän sen tiedätte. Antakaa minun ottaa nuori. Teille en tee mitään pahaa.

Erakko sanoi omituisen ivallisesti nauraen:

 –  Ah! et tee minulle mitään pahaa!

 –  Antakaa minulle se toinen, rouva; se on herra poliisipäällikön tahto.

Erakko toisti mielettömän näköisenä:

 –  Ei täällä ole ketään.

 –  Sanon, että on! vastasi pyöveli. Kaikki ovat nähneet, että teitä on kaksi.

 –  Katso! sanoi erakko nauraen pilkallisesti. Pistä pääsi aukkoon.

Pyöveli katseli äidin kynsiä eikä uskaltanut.

 –  Kiiruhda! huusi Tristan, joka tällä välin oli asettanut väkensä kehään Rotankolon ympärille ja itse istui hevosen selässä hirsipuun luona.

Henriet meni poliisipäällikön luo uudelleen. Hän oli asettanut köysikäärön maahan ja pyöritteli hämillään hattuaan käsissään.

 –  Herra, mistä sinne sisälle menisi? kysyi hän.

 –  Ovesta.

 –  Ei ole ovea.  –  Ikkunasta.

 –  Se on liian ahdas.

 –  Suurenna sitä, sanoi Tristan suuttuneena. Eikö sinulla ole työaseita?

Äiti katseli loukostaan henkeä pidättäen. Hän ei enää toivonut mitään, hän ei tiennyt, mitä tahtoi, mutta hän ei tahtonut että hänen tyttärensä otettaisiin häneltä.

Henriet Cousin meni noutamaan työaselaatikkoaan Maisonaux-Piliers’n vajasta. Hän otti sieltä myös kaksoisportaat, jotka hän heti pystytti hirsipuuta vasten. Viisi kuusi poliisimiestä aseistautui piikkikuokilla ja rautakangeilla, ja Tristan tuli heidän mukanaan aukolle.

 –  Eukko, sanoi poliisipäällikkö ankaralla äänellä, luovuta tyttö meille hyvällä.

Erakko katseli häntä aivan kuin ei ymmärtäisi mitään.

 –  Perhana! jatkoi Tristan, mitä sinulla on sitä vastaan, että tämä noita hirtetään niinkuin kuningas tahtoo?

Erakko raukka nauroi raivoisaa nauruaan.

 –  Mitäkö? Hän on minun tyttäreni.

Äänensävy, jolla hän sanoi tämän, sai itse Henriet Cousinin vavahtamaan.

 –  Olen siitä pahoillani, vastasi poliisipäällikkö. Mutta se on kuninkaan armollinen tahto.

Erakko nauroi vielä kamalammin ja huusi:

 –  Mitä sinun kuninkaasi minulle kuuluu? Sanon sinulle, että hän on minun tyttäreni!

 –  Murtakaa seinä, sanoi Tristan.

Jotta saisi tarpeeksi suuren aukon, tarvitsi vain irrottaa suuri kivi ikkuna-aukon alta. Kun äiti kuuli rautakankien ja piikkikuokkien iskeytyvän hänen varustukseensa, hän päästi hirvittävän huudon ja alkoi sitten tavattoman nopeasti juosta ympäri komeroaan, minkä petoeläinten tavan hän oli oppinut häkissään. Hän ei sanonut enää mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät. Sotilaat tunsivat kauhun jäätävän sydäntään.

Äkkiä erakko purskahti nauruun, otti kivensä ja heitti sen kaksin käsin työssä olevia kohden. Mutta hänen kätensä vapisivat ja kivi sinkosi syrjään osumatta kehenkään ja putosi Tristanin hevosen jalkoihin. Erakko puri hammasta.

Vaikka aurinko ei ollutkaan vielä noussut, oli jo valoisa, ja Maison-aux-Piliers’n vanhoihin, rappeutuneisiin savutorviin heijastui kaunis ruusuhohde. Oli hetki, jolloin suuren kaupungin aamuvirkuimmat avaavat kattojen luukkuikkunat. Joku työläinen, joku hedelmäinmyyjä, joka oli matkalla halleihin aaseineen, kulki torin poikki; he pysähtyivät hetkeksi tuon Rotankolon ympärille kertyneen sotilasjoukon luo, katselivat sitä ihmeissään ja jatkoivat matkaansa.

Erakko oli mennyt istumaan tyttärensä eteen peittäen hänet ruumiillaan ja kuunteli tuijottaen lapsiraukkaa, joka liikahtamatta kuiskaili yhtä ainoata sanaa: Febus! Febus! Sitä mukaa kuin murtajain työ näytti edistyvän, äiti vetäytyi koneellisesti yhä pitemmälle ja painoi tyttöä yhä likemmäksi muuria. Äkkiä hän näki kiven liikahtavan (sillä hän seurasi sitä herkeämättä katseellaan) ja hän kuuli Tristanin äänen innostavan miehiä. Silloin hän kavahti sen lainauksen vallasta, jossa hän oli jonkin aikaa ollut, ja huudahti äänellä, joka milloin kaikui repivänä ja terävänä kuin saha, milloin sammalsi ikään kuin kaikki kiroukset olisivat ruuhkautuneet hänen huulilleen purkautuakseen yhtaikaa.

 –  Ho! ho! ho! Sehän on kauheata! Te olette rosvoja! Aiotteko todellakin ottaa minulta tyttäreni? Sanon teille, että hän on tyttäreni! Oh! te pelkurit! Oh! te pyövelinrengit! te kurjat murhaajan kätyrit! Apuun! apuun! tuli on irti! Mutta aikovatko ne todellakin tuolla lailla ottaa minulta lapseni? Mikä on sitten se, jota he nimittävät Jumalaksi?

Sitten hän kääntyi Tristanin puoleen kuohuen raivosta, silmät villisti tuijottaen, nelinryömin kuin pantteri ja hiukset pystyssä:

 –  Koetapas vain tulla ottamaan minun tytärtäni! Etkö ymmärrä, että tämä nainen sanoo sinulle, että se on hänen tyttärensä? Tiedätkö, mitä merkitsee omistaa lapsi? Heh! susi-ilves, etkö ole koskaan öitsinyt naaraasi kanssa? eikö sinulla ole koskaan ollut pentuja? ja jos sinulla on niitä, eikö sinussa liiku mitään, kun ne ulvovat?

 –  Pudottakaa maahan se kivi, sanoi Tristan, sehän on jo irti. Rautakanget kohottivat kiven irralleen. Se oli, kuten sanottu, äidin viimeinen varustus. Hän heittäytyi sen ylle, koetti pidättää sitä, iski siihen kynsillään, mutta tuo suuri lohkare, jonka kuusi miestä oli pannut liikkeelle, luisui hänen käsistään ja liukui hiljaa rautakankeja myöten maahan.

Kun äiti näki sisäänkäytävän auenneen, hän heittäytyi poikittain sen eteen teljeten aukon ruumiillaan, väännellen käsiään, kolhien päätään paasiin ja huutaen väsymyksestä niin käheällä äänellä, että se tuskin kuului:

 –  Apuun! tuli on irti! tuli on irti!

 –  Ottakaa nyt tyttö, sanoi Tristan järkähtämättömänä. Äiti loi sotilaisiin niin kauhistuttavan katseen, että he kernaammin peräytyivät kuin etenivät.

 –  No eteenpäin, jatkoi poliisipäällikkö. Sinä, Henriet Cousin!
Kukaan ei liikahtanut.

 –  Perhana! Tristan l’Hermite noitui, sotilaat pelkäävät naista!

 –  Herra, sanoi Henriet, onko tuo mikään nainen?

 –  Hänellä on leijonanharja! sanoi muuan toinen.

 –  Eteenpäin! jatkoi poliisipäällikkö, aukko on kyllin suuri. Astukaa kolme rinnan, niinkuin Pontoisen muurinaukolla. Lopettakaa jo tämä, piru vieköön! Ensimmäisen, joka peräytyy, lyön kahtia!

Poliisipäällikön ja äidin kahtaalta ahdistaessa sotilaat epäröivät hetkisen, mutta lähenivät sitten päättävästi Rotankoloa.

Kun erakko näki tämän, hän nousi äkkiä polvilleen, sipaisi hiukset kasvoiltaan ja antoi sitten laihojen ja naarmuisten käsiensä vaipua reisiään vasten. Silloin alkoi suuria kyyneleitä valua hänen silmistään ja virrata hänen poskillaan olevia vakoja myöten aivan kuin puro uomassaan, jonka se itse on uurtanut. Ja samalla hän alkoi puhua, mutta rukoilevalla, lempeällä, nöyrällä ja niin liikuttavalla äänellä, että useampikin vanha poliisimies Tristanin ympärillä pyyhki silmiään, vaikka he olisivat olleet valmiita syömään ihmisenlihaa.

 –  Hyvät herrat poliisit! sana vain! Minun täytyy sanoa teille jotain. Hän on minun tyttäreni, näettekö, minun rakas pieni tyttöni, jonka olen kadottanut! Kuulkaa. Se on kokonainen tarina. Katsokaa, minä tunnen sangen hyvin herrat poliisit He olivat aina hyviä minua kohtaan siihen aikaan, kun pienet pojat heittelivät minua kivillä siitä syystä, että vietin huonoa elämää. Nähkääs, te jätätte kyllä minulle lapseni, kun saatte kuulla! Olen ilotyttö raukka! Mustalaiset ovat varastaneet hänet minulta. Mutta minä olen säilyttänyt hänen pikku kenkäänsä viisitoista vuotta. Katsokaa, se on tässä! Hänellä oli näin pieni jalka. Reimsissä! Laululintunen! Folle-Peine-kadun varrella! Te olette ehkä joskus kuulleet hänestä. Se olin minä. Nuoruudessanne, silloin, se oli kaunista aikaa. Vietettiin hauskoja neljännestunteja. Säälittehän minua, eikö niin, hyvät herrat? Mustalaiset varastivat hänet minulta, he ovat piilottaneet häntä minulta viisitoista vuotta. Luulin hänen kuolleen. Ajatelkaa, hyvät ystävät, minä luulin hänen kuolleen. Olen viettänyt viisitoista vuotta täällä, tässä kellarissa, ilman tulta talvisin. Se on kovaa, se. Rakas pikku kenkä raukka! Olen valittanut niin, että hyvä Jumala on kuullut minua. Tänä yönä antoi hän minulle tyttäreni takaisin. Se on hyvän Jumalan ihme. Hän ei ollutkaan kuollut. Te ette ota häntä minulta, olen varma siitä. Jos se olisin minä, en puhuisi mitään, mutta hän, kuusitoistavuotias lapsi! antakaa hänen vielä nähdä aurinkoa!  –  Mitä hän on teille tehnyt? ei mitään. Enkä minä liioin. Jospa olisitte tienneet, ettei minulla ole muuta kuin hän, että minä olen vanha, että se on Pyhän Neitsyen minulle lähettämä siunaus. Ja tehän olette kaikki niin hyviä! Tehän ette tienneet, että hän oli minun tyttäreni. Nyt sen tiedätte. Oh! miten minä häntä rakastan! Korkea herra poliisipäällikkö, antaisin mieluummin lävistää sydämeni kuin raapaistavan naarmuakaan hänen sormeensa! Te näytätte hyväntahtoiselta herralta! Se, mitä nyt olen sanonut, selittää teille asian, eikö totta? Oh! jos teillä on ollut äiti, korkea-arvoisa herra! antakaa minun pitää lapseni, tehän olette päällikkö! Ajatelkaa, että rukoilen teitä polvillani, niinkuin rukoillaan Ristiinnaulitun kuvaa! En pyydä mitään itselleni, olen Reimsistä, hyvät herrat, minulla on enoni Mahlet Pradonin maatilkku. En ole mikään kerjäläinen. En tahdo mitään, mutta tahdon pitää lapseni! Oh! tahdon säilyttää lapseni. Hyvä Jumala, joka on meidän herramme, ei ole antanut häntä minulle takaisin suotta! Kuningas! sanotte kuningas! Eihän hänelle tuota suurtakaan huvia se, että minun pikku tyttöni tapetaan! Ja kuningashan on hyvä! Hän on minun tyttäreni! hän on minun tyttäreni! hän ei ole kuninkaan! hän ei ole teidän! Tahdon mennä pois, me tahdomme mennä pois! Annetaanhan kahden naisen, joista toinen on äiti, toinen tytär, rauhassa lähteä! Antakaa meidän mennä! Me olemme Reimsistä. Oh! te olette niin hyviä, herrat poliisit. Minä pidän teistä kaikista. Te ette ota minulta rakasta pienokaistani, sehän on mahdotonta! Eikö niin, se on aivan mahdotonta? Lapseni! lapseni!

Emme koetakaan kuvailla hänen eleitään, hänen äänensävyään, kyyneleitä, joita hän puhuessaan joi, käsiä, joita hän milloin risti, milloin väänteli, hänen liikuttavaa hymyään, hänen kyyneleistä katsettaan, hänen vaikerointiaan ja huokailuaan, hänen surkeita ja järkyttäviä huutojaan, joita hän sekoitti näihin hillittömiin, mielettömiin ja hajanaisiin sanoihin Kun hän lopetti, Tristan l’Hermite rypisti silmäkulmiaan, mutta peittääkseen vain kyyneltä, joka kihosi hänen tiikerinsilmiinsä. Hän voitti kuitenkin tämän heikkouden ja sanoi jurosti:

 –  Se on kuninkaan tahto.

Sitten hän kumartui kuiskaamaan Henriet Cousinin korvaan:

 –  Tehkää pian loppu tästä!  –  Tuo pelätty poliisipäällikkö tunsi ehkä hänkin rohkeutensa pettävän.

Pyöveli ja poliisit tunkeutuivat komeroon. Äiti ei tehnyt lainkaan vastarintaa, hän vain laahautui tyttärensä luo ja heittäytyi suin päin hänen ylleen. Mustalaistyttö näki sotilaitten lähestyvän. Kuolemankauhu elvytti hänet jälleen.

 –  Äitini! hän huusi kuvaamattoman hädän vallassa, äitini! he tulevat! puolusta minua.

 –  Kyllä rakkaani, minä puolustan sinua! vastasi äiti sammuvalla äänellä, ja sulkien hänet lujasti syliinsä hän peitti hänet suudelmilla. Maaten siten maassa toisiaan syleillen olivat äiti ja tytär sääliä herättävä näky.

Henriet Cousin tarttui tyttöä kainaloista. Kun tyttö tunsi hänen käsiensä kosketuksen, hän äännähti. Ooh! ja menetti tajuntansa. Pyöveli, jonka silmistä putoili suuria kyyneleitä hänen ylleen, aikoi nostaa hänet käsivarsilleen. Hän koetti irrottaa häntä äidistä, joka oli niin sanoakseni solminut kätensä tyttärensä vyötäisten ympäri, mutta hän oli niin lujasti takertunut tyttäreensä kiinni, että heitä oli mahdoton erottaa. Henriet Cousin veti tytön ulos komerosta ja äidin hänen mukanaan. Äidinkin silmät olivat kiinni.

Aurinko nousi samassa, ja torilla oli jo melko paljon väkeä, joka etäältä katseli, miten jotakin laahattiin pitkin toria hirsipuuta kohti. Poliisipäällikkö Tristanin tapana mestauksissa ei ollut laskea uteliaita lähelle.

Ikkunoissa ei ollut ketään. Ainoastaan kaukana Notre-Damen Grèven puoleisen tornin huipulla näkyi kirkasta aamutaivasta vasten kaksi tummaa olentoa, jotka näyttivät katselevan. Henriet Cousin seisahtui taakkoineen kohtalokkaiden portaitten juurelle ja asetti niin liikutettuna, että tuskin saattoi henkeä vetää, nuoran tytön kauniiseen kaulaan. Tuo onneton lapsi tunsi hamppuköyden kauhean kosketuksen. Hän avasi silmänsä ja näki hirsipuun laihan käsivarren ojentuvan yllään. Silloin hän koetti riuhtoa itseään irti ja huusi kovalla ja sydäntäsärkevällä äänellä:  –  Ei! ei! en tahdo!

Äiti, jonka pää oli takertunut ja peittynyt tyttären vaatteisiin, ei sanonut sanaakaan; nähtiin vain hänen koko ruumiinsa vavahtelevan ja hänen kuultiin yhä kiihkeämmin suutelevan lastaan. Pyöveli käytti tätä tilaisuutta hyväkseen irrottaakseen äkkinäisellä tempaisulla erakon kädet, jotka tämä oli kietonut tuomitun ympärille. Joko väsymyksestä tai toivottomuudesta erakko salli sen tapahtua. Silloin pyöveli nosti tytön olkapäälleen, jossa tuo suloinen olento riippui somasti taittuneena hänen suuren päänsä vieressä. Sitten hän astui portaille.

Samassa maahan vaipunut äiti avasi yhtäkkiä silmänsä. Ääntäkään päästämättä hän nousi pystyyn kauhean näköisenä ja hyökkäsi sitten pyövelin käteen kiinni kuin peto saaliinsa kimppuun ja puri sitä. Tämä tapahtui salaman nopeudella. Pyöveli ulvahti tuskasta. Juostiin hätään. Suurella vaivalla saatiin hänen vertavuotava kätensä irrotetuksi äidin hampaista. Äiti ei päästänyt ääntäkään. Häntä tyrkättiin raa’asti ja hänen päänsä nähtiin kolahtavan kiveystä vasten. Hänet nostettiin pystyyn, mutta hän vaipui takaisin maahan. Hän oli kuollut.

Pyöveli, joka ei ollut hellittänyt tyttöä käsistään, ryhtyi nousemaan portaita ylös.