Monday, 18/11/2019 - 21:14
03:09 | 05/11/2019

Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas, oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi puolen miljoonan perintö.

Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort’in onnen niin häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan täynnä pilkkuja.

Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet, ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.

 –  Tässä olen, sanoi hän,  –  olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä ja hänen salaliitostaan.

 –  Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone Morrel ja poika Marseillessa.

 –  Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?

 –  Ei, herra, hän on aivan nuori mies.

 –  Minkä ikäinen?

 –  Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.

Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti odottaneen häntä. Mies oli Morrel.

 –  Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin sijaisen,  –  kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät. Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.

 –  Tiedän kyllä, sanoi Villefort,  –  ja olen juuri menossa häntä kuulustelemaan.

 –  Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä, te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta sydämestäni suosioonne.

Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:

 –  Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä, kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?

Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?

Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä, jossa kuvastui sydämellinen osanotto:

 –  Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo Dantès-parka.

Tuo “antakaa meille” kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen korvissa vallankumoukselliselta.

 –  Kas, kas, ajatteli hän,  –  antakaa meille … kuuluisikohan tuo Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta seuraa. Sehän on voinut olla kokous.

Sitten hän lausui ääneen:

 –  Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.

Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen, mihin Villefort oli hänet jättänyt.

Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään, vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan rauhallisena ja tyynenä.

Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa sanoen:

 –  Tuokaa vanki sisään!

Niin nopea kuin olikin Villefort’in katse, hän ennätti saada käsityksen vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa, rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa, joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.

Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.

Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen, otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä taakse.

Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.

Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.

Vasta silloin hän kohtasi Villefort’in katseen. Se oli tuomarin katse, sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.

 –  Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.

 –  Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla äänellä.  –  Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi Morrel ja poika.

 –  Ikänne? jatkoi Villefort.

 –  Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.

 –  Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?

 –  Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla äänellä. Villefort’in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

 –  Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen vastoin tahtoaan.

 –  Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

“Tämä filosofinen yhteensattuma”, ajatteli hän, “tekee suuren vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin.” Ja Dantèsin odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia, joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

 –  Jatkakaa, sanoi hän.

 –  Mitä minun pitää jatkaa?

 –  Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

 –  Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan hymyillen,  –  minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.

 –  Oletteko palvellut kruununanastajaa?

 –  Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

 –  Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

 –  Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut. Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla, jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni, kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi. Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen, kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden, jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä, liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

 –  Toden totta, ajatteli Villefort,  –  tuo on kunnon poika, eikä minun ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort’in kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

 –  Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

 –  Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès.  –  Kaikeksi onneksi on asemani niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

 –  Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti kadehtijoita.

 –  Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä. Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

 –  Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

 –  En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä. Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen, sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort’iin,  –  ollessani tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.
Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

 –  Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen,  –  vastatkaa minulle suoraan, ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli antanut hänelle takaisin.

 –  Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni
Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.

 –  Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.

Sitten hän jatkoi itsekseen:

 –  Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.

 –  No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan kuolevansa, kutsui minut luokseen. “Rakas Dantès”, sanoi hän, “vannokaa kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat riippuvat siitä.”  –  “Minä vannon”, vastasin.  –  “Kun kuolemani jälkeen laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle, täytätte, ja kunnia siitä tulee teille.”  –  “Minä teen sen, kapteeni, mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette.”  –  “Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle”, sanoi kapteeni, “ja kaikki esteet häviävät”. Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa. Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.

 –  Mitä silloin teitte?

 –  Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava. Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä, käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin näytätte sitä halveksivan.

 –  Niin, niin, mutisi Villefort,  –  tuo kaikki näyttää todenmukaiselta, ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta. Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.

 –  Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.

 –  Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.

 –  Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.

 –  Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti hattunsa ja hansikkaansa.  –  Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

 –  Herra Noirtier’lle, Coq-Héron-katu, Pariisi.

Jos salama olisi iskenyt herra Villefort’iin, ei se olisi tehnyt niin nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.

 –  Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä kalpeammaksi.

 –  Niin, vastasi Dantès kummastuneena,  –  tunnetteko hänet?

 –  En, vastasi Villefort nopeasti.  –  Kuninkaan uskollinen palvelija ei tunne salaliittolaisia.

 –  Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua.  –  Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen sisällöstä.

 –  Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä,  –  mutta tiesitte, kenelle kirje oli osoitettu!

 –  Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.

 –  Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.

 –  En kenellekään, kautta kunniani.

 –  Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se oli osoitettu herra Noirtier’lle?

 –  Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.

 –  Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.

Villefort’in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.

Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen aivan murtunut.

 –  Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.

Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.

 –  Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi
Villefort.

 –  Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi
Dantès.  –  Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?
Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?

 –  Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti,  –  älkää liikkuko paikaltanne, älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.

 –  Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.

 –  En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.

Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.

 –  Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän,  –  ja jos hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort’in isä, niin olen hukassa, hukassa ainiaaksi!

Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne salaisuudet, jotka suu säilyttää.

 –  Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.

 –  Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies,  –  jos minua epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.

Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:

 –  Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän, millä tavoin olen teitä kohdellut.

 –  Näen kyllä, huudahti Dantès,  –  ja minä kiitän teitä, sillä olette ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.

 –  No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen…

Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.

 –  Oh, hyvä herra, sanoi Dantès,  –  olette enemmän kuin oikeus itse, olette hyvyys!

 –  Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort,  –  tällaisen teon jälkeen kai ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?

 –  Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.

 –  Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä,  –  ei minulla ole teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.

 –  Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.

 –  Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki, mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.

 –  Sen lupaan.

Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.

 –  Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella.  –  Nyt tuo kirje on hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää rohkeasti, ja te olette pelastettu.

 –  Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.

 –  Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.

Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.

 –  Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.

 –  Oli, ainoa.

 –  Vannokaa se.

Dantès ojensi kätensä.

 –  Vannon, sanoi hän.

Villefort soitti.

Poliisikomissaari astui sisään.

Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.

 –  Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.

Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort’iin ja poistui.

Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort’in voimat pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.

 –  Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu…, huokasi hän.  –  Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon. Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!

Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse terästyi.

 –  Niin juuri, sanoi hän.  –  Tuo kirje, joka olisi syössyt minut turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!

Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa, prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia kohden.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *