Monday, 18/11/2019 - 20:24

6. Prokuraattorin sijainen

03:10 | 05/11/2019

Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä Puget’n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa, vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja, jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä, jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo, vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä: Eläköön Napoleon!  –  hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja sirottivat kukat pöydälle.

 –  Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen,  –  nuo vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

 –  Mitä sanoittekaan, markiisitar…? Suokaa anteeksi, en seurannut keskustelua.

 –  Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli ehdottanut maljan,  –  nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

 –  Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja sametinvälkkyvät silmät.  –  Minä luovutan teille herra Villefort’in, jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua kanssanne.

 –  Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

 –  Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle.  –  Saat anteeksi… Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

 –  Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden perikuva.

 –  Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar.  –  Napoleon yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä? Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää täydellisesti.

 –  Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä. Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen, joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle, jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä, sanoi Villefort nauraen,  –  että molemmat ovat inhoittavia vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar? Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat liittolaisensa.

 –  Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi. Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort’in otsalle.

 –  Isäni oli girondisti, sanoi hän,  –  se on kyllä totta. Mutta isäni ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

 –  Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan kalventanut hänen kasvojaan.  –  Mutta he olisivat nousseet mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin kreivi Noirtier’sta tuli senaattori.

 –  Äiti, äiti, sanoi Renée,  –  olemmehan sopineet, ettemme puhu enää noista ikävistä muistoista.

 –  Armollinen rouva, sanoi Villefort,  –  minä liityn neiti Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier; minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.

 –  Hyvä, Villefort, sanoi markiisi,  –  hyvä, hyvin vastattu! Minäkin olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista, onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte paremmin.

 –  Niin, sanoi markiisitar,  –  unohtakaamme menneisyys, en minäkään mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin salaliittolaisten kanssa.

 –  Armollinen rouva, sanoi Villefort,  –  virkani ja varsinkin aika, jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei kaikki ole vielä loppunut.

 –  Niinkö luulette? sanoi markiisitar.

 –  Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.

 –  Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi Artois’n kamariherra,  –  mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää hänet kauemmaksi.

 –  Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra
Saint-Méran.  –  Ja minne hänet lähetetään?

 –  Sainte-Helenaan.

 –  Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.

 –  Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.

 –  Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,
jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle
Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä
Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.

 –  Pahaksi onneksi, sanoi Villefort,  –  ovat olemassa vuoden 1814 sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.

 –  Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux.  –  Pitikö hän itse niin perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin herttuan?

 –  Niin, sanoi markiisitar,  –  päätetty asia on, että Pyhä Allianssi vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.

 –  Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen,  –  joutuu prokuraattorin sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.

 –  Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.

 –  Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.

 –  Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux’n tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär,  –  koettakaahan saada aikaan jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.

 –  Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort,  –  sillä tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.

 –  Hän panee meidät värisemään … ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.

 –  Minkä minä sille voin … se on kaksintaistelua… Olen jo viisi kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja muille … no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?

 –  Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän.  –  Puhutteko oikein täyttä totta, herra Villefort?

 –  Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies hymyhuulin.  –  Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani, tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan, luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen, jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää, minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen. Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin putoaa.

Renée kirkaisi.

 –  Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.

 –  Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.

 –  Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra Villefort, sanoi eräs kolmas.  –  Muistattehan tuon miehen, joka oli tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen kuin pyöveli koski häneen.

 –  Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée,  –  mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat poliittiset rikolliset…

 –  Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet, tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.

 –  Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée,  –  mutta lupaattehan, herra
Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.

 –  Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen,  –  me laadimme yhdessä syytöskirjat.

 –  Rakas lapsi, sanoi markiisitar,  –  pidä huolta kolibreistasi,
sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.
Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.
Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.

 –  Cedant arma togae, sanoi Villefort kumartaen.

 –  En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.

 –  Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée.  –  Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua kauhistuttanut.

 –  Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.

 –  Tyttäreni, sanoi markiisi,  –  herra Villefort on tämän seudun moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis toimiala.

 –  Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen isänsä on ollut, sanoi markiisitar.

 –  Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen,  –  minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni, ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen katuvana, minä taas intomielisenä.

Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan, aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa yleisöön.

 –  Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux,  –  lausuin Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet. Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti meidät lausuen: “Villefort”  –  huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort  –  “Villefort”, sanoi siis kuningas, “tulee menemään hyvin pitkälle. Hän on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet tulla pyytämään minulta lupaa siihen.”

 –  Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.

 –  Se on totta, sanoi markiisi.

 –  Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis tekemään kaiken palvellakseni häntä!

 –  Tuollaisena, sanoi markiisitar,  –  rakastan teitä. Jos nyt ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.

 –  Ja minä, äiti, sanoi Renée,  –  rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä ja että hän lähettäisi herra Villefort’in tuomittavaksi pikkuvarkaita, kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin nukkua rauhassa.

 –  Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen.  –  Jos tahdotte nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.

Tällä hetkellä  –  aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort’in toivomusta täyttääkseen sen  –  astui palvelija sisään ja kuiskasi muutamia sanoja herra Villefort’in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja hymyhuulin.

Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli poistunut.

 –  No, sanoi Villefort,  –  te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne, kihlajaispidoissanikin.

 –  Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.

 –  Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.

 –  Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.

 –  Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.

 –  On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta salaliitosta.

 –  Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.

 –  Tässä on ilmiantokirje.

Ja Villefort luki:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat’lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

 –  Mutta, sanoi Renée,  –  tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.

 –  On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet. Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.

 –  Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.

 –  Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.

 –  On, vastasi Villefort,  –  ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle, jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.

 –  Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.

 –  Hän on luonani.

 –  Menkää, ystäväni, sanoi markiisi,  –  älkääkä lyökö laimin velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan palvelus teitä odottaa.

 –  Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin,  –  olkaa lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.

Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.

 –  Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän.  –  Mutta jos syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen rikkaruoho on niitettävä.

Renée vavahti kuullessaan sanan “niitettävä”.

 –  Mitä vielä, sanoi markiisitar,  –  älkää kuunnelko tuota pikku tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.

Ja markiisitar ojensi Villefort’ille kuivan kätensä suudeltavaksi.
Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:

“Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella.”

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *