Monday, 18/11/2019 - 11:12

3. Katalonialaiset

03:14 | 05/11/2019

Sadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat tarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La Malgue -viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.

Salaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut maihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa, joka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä alastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin olivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja kolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai viidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.

Tässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi maurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden miesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä vuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he olivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin Marseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen isänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen kielenkin.

Lukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon kanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen, kuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan rakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava rappaus.

Seinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin kivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi hienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä oli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat, ruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti muodostunut jalkansa polki maata.

Kolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan madonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti että vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja varma katse hillitsi häntä.

 –  Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies.  –  Tulee pääsiäinen, ja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!

 –  Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat suorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa minulta!

 –  Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin. Sano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut uskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät merkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta uneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän toiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!

 –  Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand, vastasi Mercedes.  –  Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen sinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni, mutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta, sillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?

 –  Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies.  –  Olet ollut minua kohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten keskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman heimon keskuudessa?

 –  Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä kaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan. Sinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä päivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet sotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole mitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja ja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä häneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta, ja minä elän melkein ihmisten armoilla. Toisinaan vakuuttelet, että voisin auttaa sinua, ja teet sen ainoastaan, jotta voisit jakaa kalansaaliisi minun kanssani. Suostun siihen, koska olet isäni veljenpoika, koska meidät on kasvatettu yhdessä, ja koska kieltäytymiseni tuottaisi sinulle liian paljon surua. Mutta tunnen, että nuo kalat, joita myymällä saan rahaa ostaakseni hamppua kehrättäväkseni, ovat armolahja.

 –  Vähät tuosta kaikesta, Mercedes, kun sinä, köyhä ja yksinäinen, miellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai pankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja hyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet kauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?

 –  Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään,  –  naisesta tulee huono vaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä kuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on ainoa, mitä voin sinulle antaa.

 –  Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand.  –  Kestät kärsivällisesti oman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes, jos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle menestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin mennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!

 –  Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja olet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana. Älä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä vaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta tarjota.

 –  No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin minulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit, kiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin kuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla miellyttääkseen sinua?

 –  Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen.  –
Mitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

 –  Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja armoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo odottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri sitä enemmän.

 –  Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha sydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en salaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän palaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon, että hän on kuollut rakastaen minua.

Nuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.

 –  Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes,  –  sinä vihaat häntä sen vuoksi, etten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen puukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni, jos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä anna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia, eikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.

 –  Ja rakastat häntä aina?

 –  Niin kauan kuin elän.

 –  Mutta jos hän on kuollut?

 –  Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.

 –  Mutta jos hän unohtaa sinut?

 –  Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa.  –  Mercedes!

 –  Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta,  –  näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.

Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:

 –  Edmond, tässä olen!

Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.

Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.

Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean. Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä pistettyyn puukkoon.

 –  Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan,  –  en huomannutkaan, että meitä oli kolme.

Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:

 –  Kuka on tuo herra?

 –  Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni, serkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan eniten maailmassa. Etkö tunne häntä?

 –  Tunnen kyllä, sanoi Edmond.

Ja irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän ojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.

Mutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen,
Fernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.

Silloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta
Mercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.

Tämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.

Suuttumus nousi hänen otsalleen.

 –  En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä vihollisen.

 –  Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa.  –  Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin käsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.

Fernandin katse salamoi.

 –  Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän tyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat ajatuksensa,  –  jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin kallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.

Fernand kävi pelottavan kalpeaksi.

 –  Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes,  –  täällä ei ole vihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa kättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.

Tämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen, joka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia ojentaen hänelle kätensä.

Hänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä vaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.

Mutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi tehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.

 –  Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan molemmin käsin tukkaansa.  –  Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä? Minä olen onneton, sanomattoman onneton.

 –  Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.

Nuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen istuvan Danglars’in kanssa eräässä lehtimajassa.

 –  Hoi! sanoi Caderousse.  –  Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin kova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?

 –  Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään, lisäsi Danglars.

Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.

 –  Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan Caderoussea.  –  Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin luuloamme päässyt voitolle?

 –  Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.

Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:

 –  No, Fernand, minkä päätöksen teet?

Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan hänen uupunutta ruumistaan.

 –  Päivää, sanoi hän,  –  huusitteko minua?

Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.

 –  Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin sinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen.  –  Perhana, kun ihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.

Fernandin rinnasta nousi nyyhkytyksen tapainen huokaus, ja hän painoi päänsä pöydällä ristissä olevia käsiänsä vastaan.

 –  Sanonko sinulle jotakin, Fernand, lausui Caderousse iskien raa’asti asiaan, niin kuin rahvaan miehillä on tapana, kun uteliaisuus saa heidät unohtamaan kaiken varovaisuuden.  –  Näytät rakastajalta, joka on saanut potkut.

Ja hän säesti tätä kompaansa rämäkällä naurulla.

 –  Joutavia, sanoi Danglars,  –  tuon näköinen nuori mies ei ole luotu onnettomasti rakastamaan. Sinä lasket leikkiä, Caderousse.

 –  Enkä laske, sanoi tämä.  –  Kuuntelehan, kuinka hän huokaa. Kas niin, kas niin, Fernand, sanoi Caderousse,  –  nostahan nokkaasi ja vastaa meille. Täytyyhän vastata ystäville, kun nämä kysyvät mitä kuuluu.

 –  Minulle kuuluu hyvää, sanoi Fernand puristaen kätensä nyrkkiin, mutta nostamatta päätään.

 –  Katsohan, Danglars, sanoi Caderousse vilkuttaen silmää ystävälleen,  –  asian laita on seuraava: Fernand, jonka näet tässä ja joka on hyvä ja kunnon katalonialainen ja Marseillen paras kalastaja, on rakastunut kauniiseen Mercedes-nimiseen tyttöön. Mutta pahaksi onneksi tyttö näyttääkin rakastuneen Pharaonin perämieheen, ja kun Pharaon juuri tänään on tullut satamaan, niin ymmärräthän?

 –  En, minä en ymmärrä? sanoi Danglars.

 –  Fernand-parka on saanut lähtöpassit, jatkoi Caderousse.

 –  No niin, entä sitten? Fernand kohotti päätään ja katsoi Caderousseen ikään kuin etsien kohdetta vihalleen.  –  Eihän Mercedes ole riippuvainen kenestäkään, vai onko? Ja onhan hänellä täysi vapaus rakastaa ketä tahtoo.

 –  Jos sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse,  –  niin se on aivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut, että katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että varsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.

Fernand hymyili sääliväisesti.

 –  Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.

 –  Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä sydämensä pohjasta.  –  Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin palaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi, tiesi mitä!

 –  Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan joi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa,  –  missään tapauksessa Fernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö niin, Danglars?

 –  Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa hänelle onnettomuutta.

 –  Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä ja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota vastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan.  –  Mitä siitä, Dantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän palaa nimenomaan sitä varten.

Danglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen sanat putoilivat kuin sula lyijy.

 –  Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.

 –  Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.

 –  Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse,  –  yhtä varmasti kuin
Dantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?

Danglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi Caderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen, oliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta noilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan vaikutuksesta.

 –  No niin, sanoi hän täyttäen lasit,  –  juokaamme siis kapteeni Edmond
Dantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!

Caderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.

 –  Hm, hm, hm, sanoi Caderousse,  –  mitä näenkään tuolla mäen töyryllä Catalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät kuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne näyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi kädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja syleilevät toisiaan!

Danglars huomasi Fernandin tuskan.

 –  Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.

 –  Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä,  –  ne ovat Edmond ja
Mercedes.

 –  Kas, sanoi Caderousse,  –  ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi, Dantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin häät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä meille.

 –  Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea, joka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan ulkopuolelle.  –  Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota esimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.

Fernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars’in sanat olivat ärsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi jo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta Mercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti, mitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui murtuneena takaisin tuolilleen.

Danglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin herpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.

 –  Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän,  –  ja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on kateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin pitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan hänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi. Ja yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi yhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin suosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin, pääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen … kamala hymy väikkyi Danglars’in huulilla …  –  ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi hän.

 –  Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten pöytään,  –  hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin ylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?

 –  En, rakas Caderousse, vastasi Dantès.  –  En ole ylpeä, mutta olen onnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.

 –  Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse.  –  Kas, hyvää päivää, rouva Dantès.

Mercedes tervehti juhlallisesti.

 –  Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän,  –  ja kotimaassani väitetään ennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä, ennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.

 –  Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain pikkuisen, sanoi Dantès.

 –  Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars tervehtien molempia nuoria.

 –  Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia lopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna viimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat tietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä tulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.

 –  Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen,  –  pääseekö
Fernandkin niihin?

 –  Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond,  –  ja Mercedestä ja minua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän seurastamme loitolla.

Fernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.

 –  Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut … hitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.

 –  Danglars, sanoi Dantès hymyillen,  –  sanon teille samaa kuin Mercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka ei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.

 –  Anteeksi, vastasi Danglars.  –  Sanoin siis ainoastaan, että teillä on hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä.

 –  Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan kärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota minua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.

 –  Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?

 –  Lähden.

 –  Onko teillä asioita?

 –  Ei omiani. Minun on toimitettava kapteeni Leclèren viimeinen minulle antama asia siellä. Ymmärrättehän, Danglars, se on pyhä velvollisuus. Mutta olkaa rauhassa, en viivy siellä, menen vain ja tulen.

 –  Niin, niin, ymmärrän kyllä, sanoi Danglars ääneen.

Mutta hän ajatteli:

 –  Pariisiin, epäilemättä viemään perille kirjettä, jonka marsalkka hänelle antoi. Hitto vieköön, tuo kirje herätti minussa tuuman, oivallisen tuuman! Dantès, etpä ole vielä Pharaonin miehistön luettelossa ensimmäisellä sijalla.

Sitten kääntyen poistuvan Edmondin puoleen hän huusi:

 –  Onnellista matkaa!

 –  Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.

Ja rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi armoitettua, jotka nousevat taivaaseen.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *