Monday, 18/11/2019 - 11:23

2. Isä ja poika

03:15 | 05/11/2019

Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo. Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni hänen takanaan huusi:

 –  Isä, rakas isä!

Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän syliin vapisten ja aivan kalpeana.

 –  Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana.  –  Oletko sairas?

 –  En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta … oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

 –  Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja me tulemme onnellisiksi.

 –  Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus.  –  Mutta mitenkä me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi minulle.

 –  Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni? Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta! Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

 –  Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus,  –  se on onni.

 –  Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä… Mutta mikä teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

 –  Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

 –  Mitä tämä on? sanoi nuori mies.  –  Lasillinen viiniä, isä; se virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

 –  Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen pidättää poikaansa.

 –  Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

Hän avasi pari kolme kaappia.

 –  Tarpeetonta, sanoi vanhus,  –  viini on loppunut.

 –  Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin.  –  Mitä, onko viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

 –  En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

 –  Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä,  –  jätinhän teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.

 –  Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi, että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta. Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle ikävyyksiä…

 –  Mutta, huudahti Dantès,  –  minähän olin Caderousselle sataneljäkymmentä frangia velkaa.

 –  Niin olit, sopersi vanhus.

 –  Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?

Vanhus nyökkäsi.

 –  Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla! mutisi nuori mies.

 –  Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.

 –  Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.

 –  Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen.  –  Sinä olet täällä, ja kaikki on unohdettu, kaikkihan on hyvin.

 –  Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän,  –  ottakaa, ottakaa ja lähettäkää heti joku ostamaan ruokaa.

Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa, viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.

Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.

 –  Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.

 –  Minun tietysti … sinun …! meidän…! Ota, osta ruokaa, ole onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.

 –  Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen.  –  Sinun luvallasi käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa, luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni ostaa jotakin.

 –  Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!

 –  Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu toivottamaan onnea paluusi johdosta.

 –  Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän ajattelee, mutisi Edmond.  –  Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.

Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.

 –  Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.

 –  Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.

 –  Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me olemme kuitit.

 –  Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet meille palveluksia, sanoi Dantès;  –  sillä kun ei ole enää heille velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.

 –  Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin ystäväni Danglars’in. “Sinä Marseillessa?”  –  “Niin, minä itse”, vastasi hän  –  “Luulin sinun olevan Smyrnassa.”  –  “Olin kyllä siellä, sillä palaan juuri sieltä.”  –  “Ja Edmond, missä se poika on?”  –  “Isänsä luona epäilemättä”, vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin, jatkoi Caderousse,  –  saadakseni puristaa ystävän kättä.

 –  Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus,  –  kuinka hän pitää meistä.

 –  Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin kulta- ja hopearahoihin.

Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista silmistä.

 –  Enhän toki, sanoi hän,  –  nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän, isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès,  –  ellei naapurimme Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen käytettävinään.

 –  En, poikaseni, sanoi Caderousse,  –  en tarvitse mitään, sillä, Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt hyväkseni.

 –  Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.

 –  Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin väleihin herra Morrelin kanssa?

 –  Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.

 –  Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä hänen luonaan.

 –  Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha
Dantès.  –  Kutsuiko hän sinua päivälliselle?

 –  Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.

 –  Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.

 –  Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies.  –
Minulla oli kova kiire luoksenne.

 –  Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi Caderousse.  –  Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata laivanisäntää.

 –  Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès,  –  ja uskon hänen ymmärtäneen syyni.

 –  Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.

 –  Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.

 –  Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas’in linnoituksen takana.

 –  Mercedeskö? sanoi vanhus.

 –  Niin, isä, vastasi Dantès,  –  ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän saada mennä Catalansiin.

 –  Mene, poikani, sanoi vanha Dantès,  –  ja Jumala siunatkoon sinua vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.

 –  Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse.  –  Kylläpä te pidätte kiirettä, ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.

 –  Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi tulee.

 –  Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse,  –  niin viisaasti teet pitäessäsi kiirettä, poikaseni.

 –  Miksi niin?

 –  Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.

 –  Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti levottomuus.

 –  Niin, jatkoi Caderousse,  –  hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia. Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua hylätä.

 –  Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan,  –  että ellen olisi kapteeni…

 –  No, no! sanoi Caderousse.

 –  Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies,  –  minulla on paremmat ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.

 –  Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse.  –  Hyvähän on olla luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä tulevaisuuden toiveistasi.

 –  Minä menen, sanoi Edmond.

Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.

Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars’ia, joka odotti häntä Senac-kadun kulmassa.

 –  No, sanoi Danglars,  –  tapasitko hänet?

 –  Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

 –  Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

 –  Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

 –  Parasta on odottaa! sanoi Danglars.  –  Hän hätiköi mielestäni liikaa.

 –  Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

 –  Hän on kai sitten hyvin iloinen?

 –  Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

 –  Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

 –  Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä tulee kapteeni.

 –  Mitä vielä, sanoi Danglars.  –  Hän ei ole vielä kapteeni.

 –  Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse,  –  sillä muuten tästä lähin tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

 –  Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars,  –  niin hän pysyy sinä, mikä hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

 –  Mitä sillä tarkoitat?

 –  En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut kauniiseen katalonialaistyttöön?

 –  Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

 –  Selitähän.

 –  Minkä tähden?

 –  Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

 –  Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

 –  No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

 –  En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut, uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo mainitsin.

 –  Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

 –  No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin, on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen, punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä “serkukseen”.

 –  Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?

 –  Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla pojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?

 –  Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?

 –  Hän läksi ennen minua.

 –  Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja viiniä juodessamme odottelemme uutisia.

 –  Kuka niitä meille tuo?

 –  Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.

 –  Olkoon niin, sanoi Caderousse,  –  mutta sinä saat maksaa.

 –  Kyllä maksan, sanoi Danglars.

Ja molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden.
Tultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.

Ukko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia sitten ohitse.

Tietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat puhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen lintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *