Palatessaan seuraavana aamuna toverinsa huoneeseen Dantès tapasi Farian istumassa tyynenä vuoteellaan.

Tyrmän pienestä ikkunasta tulevassa valossa hän piteli vasemmassa kädessään, siinä, joka oli jäänyt liikuntakykyiseksi, paperipalaa, jota aina oli pidetty pieneen rullaan käärittynä ja joka sen vuoksi ei tahtonut pysyä suorana.

Sanaakaan sanomatta hän näytti tätä paperia Dantèsille.

 –  Mikä se on? kysyi tämä.

 –  Katsokaahan tarkkaan, sanoi apotti hymyillen.

 –  Minä katselen niin tarkkaan kuin voin, sanoi Dantès,  –  enkä näe muuta kuin puoliksi palaneen paperin, jolle on kirjoitettu goottilaisia kirjaimia kummallisella musteella.

 –  Tämä paperi, ystäväni, sanoi Faria,  –  voin sen myöntää teille nyt, kun olen teitä koetellut  –  tämä paperi on aarteeni, josta toinen puoli tästä päivästä laskien kuuluu teille.

Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle. Tähän päivään asti  –  siis kuinka pitkän ajan!  –  hän oli välttänyt ottamasta apotti Farian kanssa puheeksi tätä aarretta, jonka perusteella vanhusta pidettiin hulluna. Hienotunteisena ei Edmond ollut tahtonut koskea tähän arkaan kohtaan. Faria puolestaan ei ollut siitä maininnut. Edmond oli pitänyt vanhuksen vaitioloa järjen palaamisen merkkinä. Kun hän tänään, tuollaisen ankaran kohtauksen jälkeen, lausui nuo muutamat sanat, niin ne ilmaisivat Dantèsin mielestä sielullista häiriötä.

 –  Aarteenneko? sopersi Dantès.

Faria hymyili.

 –  Niin, sanoi hän.  –  Olette, Edmond, joka suhteessa jalo luonne, ja kalpeudestanne ja vapisemisestanne voin päättää, mitä mielessänne tällä hetkellä liikkuu. Ei, olkaa rauhassa, en ole hullu. Tämä aarre on todellakin olemassa, ja ellen minä ole saanut sitä omistaa, niin te ainakin saatte. Kukaan ei ole tahtonut kuulla eikä uskoa sanojani, sillä minua on pidetty hulluna. Mutta tehän tiedätte, etten ole hullu, kuunnelkaa siis minua ensin ja sitten uskokaa tai olkaa uskomatta.

 –  Voi minua, ajatteli Edmond,  –  hän on jälleen vaipunut tuohon onnettomaan tilaansa. Tämä onnettomuus minulta enää vain puuttui.

Sitten hän jatkoi ääneen:

 –  Ystäväni, taudinkohtaus on teitä ehkä uuvuttanut, ettekö tahdo ensin hiukan levätä? Huomenna kyllä kuulen tarinanne, mutta tänään tahdon teitä hoidella. Sitä paitsi, sanoi hän hymyillen,  –  mitä aarteeseen tulee, onko tuo asia kovin kiireellinen?

 –  On, hyvin kiireellinen, Edmond, vastasi vanhus.  –  Kukapa tietää, eikö huomenna tai ylihuomenna tule jo uusi kohtaus? Ajatelkaa, että kaikki on silloin loppunut. Niin, totta on, usein olen katkeralla nautinnolla ajatellut tuota rikkautta, joka tekisi kymmenen perhettä pohatoiksi ja jota vainoojani eivät ole saaneet käsiinsä. Tämä ajatus on jonkinmoisena kostonajatuksena, ja nautin siitä yön yksinäisyydessä ja epätoivoissani istuessani vankilassa. Mutta kun nyt rakkaudesta teihin olen antanut maailmalle anteeksi, kun näen, mikä onnen määrä voi tulla osaksenne, niin tahtoisin niin pian kuin mahdollista antaa tuon rikkauden teidän arvoisellenne omistajalle.

Edmond käänsi päänsä hymyillen poispäin.

 –  Ette siis vieläkään usko, Edmond, jatkoi Faria,  –  eikö ääneni ole saanut teitä vakuutetuksi? Huomaan teidän kaipaavan todistuksia. No niin, lukekaa tämä paperi, jota en ole kenellekään näyttänyt.

 –  Huomenna, ystäväni, sanoi Edmond, joka ei millään muotoa tahtonut yhtyä vanhuksen hulluihin haaveisiin.  –  Minä luulin sopineemme, että vasta huomenna puhumme siitä.

 –  Emme puhu siitä ennen kuin vasta huomenna, mutta lukekaa tämä paperi tänään.

 –  En saa ärsyttää häntä, ajatteli Edmond.

Ja ottaen paperin, jonka toisen puolen tuli oli polttanut, hän luki sen.

 –  No? kysyi apotti Faria, kun nuori mies oli lopettanut lukemisensa.

 –  Enhän minä näe siinä muuta kuin katkonaisia rivejä, sanoi Dantès,  –  hajanaisia sanoja. Tuli on polttanut osan lauseista, ja niiden sisällys on tullut käsittämättömäksi.

 –  Niin teidän mielestänne, ystäväni, joka luette sen ensi kertaa, mutta ei minun, joka monta yötä olen niitä miettinyt, muodostanut kokonaiseksi jokaisen lauseen, täydentänyt jokaisen ajatuksen.

 –  Ja luuletteko saaneenne selville salatun sisällyksen?

 –  Olen siitä aivan varma, saattehan itse nähdä. Mutta ensiksi kuulkaa, miten olen saanut tämän paperin.

 –  Vaiti! huudahti Dantès.  –  Askelia…! Joku tulee … minä lähden…
Hyvästi.

Ja Dantès, joka oli onnellinen päästessään kuulemasta kertomusta ja siten tulemasta vakuutetuksi ystävänsä mielenhäiriöstä, livahti kuin käärme ahtaaseen käytävään, ja Faria, joka pelon vaikutuksesta tuli hyvin toimintakykyiseksi, lykkäsi jalallaan kivilaatan paikoilleen, ja peitti sen mattopahasella, jotta liitteiden uurteita ei näkyisi.

Tulija oli kuvernööri, joka kuultuaan vartijalta, että Faria oli saanut taudinpuuskan, tuli kuulemaan, kuinka vaarallinen se oli.

Faria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa liikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt toisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän häntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten erottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin käynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota kohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin ainoastaan hiukan pahoinvoipa.

Tällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja koetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen oli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei voinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa muussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa suhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?

Dantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä luo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi varmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi se kamalaa.

Mutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt nuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi kuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen toinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia käsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.

 –  Minä aivan säälimättömästi ahdistan teitä, sanoi Faria hyväntahtoisesti hymyillen.  –  Luulitte pääsevänne lahjoitustani pakoon; mutta se ei onnistu. Kuulkaa siis.

Edmond huomasi, ettei hän voinut keskustelua välttää. Hän vei vanhuksen istumaan vuoteelleen ja istui rahille hänen eteensä.

 –  Tiedättehän, että olin kardinaali Spadan, tämän ruhtinassuvun viimeisen jäsenen sihteeri, uskottu ja ystävä. Saan kiittää tätä miestä kaikesta siitä onnesta, mitä olen elämässäni saanut nauttia. Hän ei ollut rikas, vaikka hänen sukunsa rikkaudet olivat tulleet sananparreksi, niin että usein olen kuullut sanottavan: rikas kuin Spada. Hän eli tämän rikkauden maineen avulla. Hänen palatsinsa oli paratiisini. Opetin hänen veljenpoikiaan, jotka nyt ovat kuolleet, ja kun hän oli yksin maailmassa, noudatin täydellisesti kaikkia hänen määräyksiään korvatakseni siten kaiken sen hyvän, mitä hän oli minulle tehnyt kymmenen vuoden aikana.

Kohta tiesin kaiken, mikä koski kardinaalin sukua. Usein olin nähnyt armollisen herran tutkivan vanhoja kirjoja ja etsivän tomuisten perhepapereiden joukosta jotakin. Eräänä päivänä, kun moitin häntä siitä, että hän sillä tavoin tarpeettomasti valvoi ja uuvutti itseään, hän katsoi minuun katkerasti hymyillen ja avasi eteeni Rooman kaupungin historian. Paavi Alexander VI:n elämäkerran kahdennessakymmenennessä luvussa oli seuraava kohta, jota en koskaan ole voinut unohtaa:

“Suuret romagnalaiset sodat olivat loppuneet. Cesare Borgia, joka oli päässyt voitolle, tarvitsi rahoja ostaaksensa koko Italian. Paavikin tarvitsi rahaa päästäksensä Ludvig XII:sta, joka kärsimistään tappioista huolimatta yhtä kaikki oli vielä pelottava. Oli siis keksittävä jokin tuottava yritys, ja se oli jokseenkin vaikeata tässä köyhtyneessä Italiassa.

“Hänen Pyhyytensä keksi keinon. Hän päätti valita kaksi uutta kardinaalia.

“Jos pyhä isä valitsi näiksi kaksi Rooman huomattavaa ja etenkin rikasta miestä, niin hän saattoi hyötyä tästä seuraavalla tavalla: ensiksi hän saattoi myydä kaikki ne tärkeät virat ja huomattavat toimet, joista näiden vastavalittujen täytyi luopua, ja toiseksi hän saattoi saada jokseenkin korkean hinnan näistä kahdesta kardinaalinhatusta.

“Laskelmassa oli kolmaskin puoli, joka kohta selviää.

“Paavi ja Cesare Borgia keksivät piankin nuo kaksi tulevaa kardinaalia. Ne olivat Giovanni Rospigliosi, jolla yksinään oli hoidettavanaan neljä pyhän istuimen tärkeintä virkaa, ja Cesare Spada, joka oli Rooman ylhäisin ja rikkain mies. Nämä molemmat miehet osasivat antaa arvon tälle paavin suosiolle. He olivat kunnianhimoisia. Kun heidät oli nimitetty, ilmestyi pian niitä, jotka ostivat heidän entiset virkansa.

“Seurauksena oli, että Rospigliosi ja Spada maksoivat päästäkseen kardinaaleiksi, ja kahdeksan muuta miestä maksoi päästäkseen siihen asemaan, missä nämä molemmat miehet olivat sitä ennen olleet. Keinottelijoiden kassaan tuli tällä tavoin kahdeksansataatuhatta scudoa.

“Jo on aika puhua keinottelun viimeisestä osasta. Kun paavi oli osoittanut ystävällisyyttään Rospigliosille ja Spadalle, oli ojentanut heille molemmille heidän uuden arvonsa merkit, oli hän varma siitä, että nämä korvatakseen kiitollisuudenvelkansa olivat muuttaneet kaiken rikkautensa rahaksi ja tuoneet sen Roomaan jäädäkseen sinne ainiaaksi asumaan. Paavi ja Cesare Borgia kutsuivat heidät molemmat illalliselle.

“Pyhä isä ja hänen poikansa olivat menettelytapaan nähden olleet eri mieltä. Cesare arveli käyttää jotakin niistä keinoista, joita hän aina piti valmiina ystäviään varten. Toinen oli tuo kuuluisa avain, joka ojennettiin asianomaiselle ja pyydettiin häntä avaamaan erään kaapin ovi. Avaimessa oli pieni piikki, kaapin lukko oli hyvin kireä, tuo pieni kärki pisti käteen, ja avaaja kuoli seuraavana päivänä. Toinen keino oli leijonasormus, jonka Cesare pisti sormeensa silloin kun hän antoi muutamille kättä. Leijona raapaisi suosikin kättä, ja naarmu tuotti vuorokauden päästä kuoleman.

“Cesare ehdotti siis, että molemmat kardinaalit joko lähetettäisiin avaamaan kaappi tai annettaisiin heille kummallekin ystävällisesti kättä, mutta Alexander VI vastasi: ‘Ei saa kitsailla päivällisen suhteen, kun on kysymys kahdesta kardinaalista, niin arvokkaasta kardinaalista kuin Rospigliosi ja Spada. Aavistus sanoo minulle, että saamme menomme runsaasti korvatuksi. Sitä paitsi unohdat, Cesare, että vatsanväänteet ilmaantuvat heti, jota vastoin pistos tai naarmu vasta seuraavana päivänä.’

“Cesare tunnusti tämän selityksen oikeaksi. Sen vuoksi molemmat kardinaalit kutsuttiin päivälliselle.

“Päivälliset pidettiin huvilassa, joka paavilla oli San Pietro di Catenen lähellä. Kardinaalit tunsivat tämän kuuluisaksi tulleen paikan hyvin.

“Rospigliosi, joka oli aivan huumaantunut uudesta arvostaan, valmistautui pidoissa runsaasti syömään ja ystävällisesti hymyilemään. Spada, joka oli varovainen mies ja rakasti ainoastaan veljenpoikaansa, nuorta kapteenia, jolla oli loistava tulevaisuus edessään, otti paperia ja kynän ja kirjoitti testamenttinsa.

“Hän käski sitten veljenpoikansa odottaa häntä huvilan lähistöllä.
Mutta sanaa vievä palvelija ei kohdannut häntä.

“Spada tiesi, minkälaatuisia nämä kutsut olivat. Sen jälkeen kun kristinusko, tuo suuri sivistäjä, oli tuonut hienoja tapoja Roomaan, ei enää centurioni tullut hallitsijan puolesta lausumaan: ‘Cesar käskee sinun kuolla’, vaan nyt saapui hymyilevä kardinaali lausumaan paavin tervehdyksen: ‘Hänen Pyhyytensä pyytää teitä aterioimaan kanssaan.’

“Spada läksi kello kahden aikaan San Pietro di Catenea kohden. Paavi odotti häntä siellä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän siellä huomasi, oli hänen veljenpoikansa, joka juhlapukimissa iloisesti keskusteli Cesare Borgian kanssa. Tämä osoitti hänelle hyvin suurta ystävällisyyttä. Spada kalpeni, Cesare loi häneen ivallisen katseen, joka ilmaisi, että kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja että ansa oli hyvin viritetty.

“Syötiin päivällistä. Spada oli ennättänyt kysyä veljenpojaltaan ainoastaan: ‘Oletko saanut terveiseni?’ Veljenpoika vastasi kieltävästi ja ymmärsi täydellisesti, mitä kysymys tarkoitti. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä, sillä hän oli jo juonut lasillisen mainiota viiniä, jonka paavin kamariherra oli hänelle erikoisesti tarjonnut. Samassa Spada näki häntä kohden tuotavan toista pulloa, josta hänelle runsaasti tarjottiin. Tuntia myöhemmin selitti lääkäri heidän sairastuneen myrkyllisten sienien syömisestä. Spada kuoli huvilan portailla, hänen veljenpoikansa kuoli oman talonsa portilla tehden vaimolleen viittauksen, jota tämä ei ymmärtänyt.

“Heti paikalla riensivät paavi ja Cesare ottamaan perinnön haltuunsa tarkastaessaan muka vainajan papereita. Mutta koko perintö supistui paperipalaan, jolle Spada oli kirjoittanut:

“‘Täten testamenttaan rakkaalle veljenpojalleni huonekaluni ja kirjani, joiden joukossa on kaunis kultaisilla kulmilla koristettu rukouskirja, toivoen, että hän säilyttää sen muistona rakkaasta sedästään.’

“Perilliset etsivät kaikkialta, ihailivat rukouskirjaa, ottivat huonekalut haltuunsa ja kummastelivat, kuinka Spada, jota oli pidetty rikkaana miehenä, oikeastaan olikin tavattoman köyhä. Aarteita ei löydetty mistään, ellei niiksi lue hänen kirjastoaan ja laboratoriotaan.

“Siinä oli kaikki. Cesare ja hänen isänsä etsivät kaikkialta ja vakoilivat, mutta löysivät vain noin tuhannen scudon arvosta jalokiviä ja melkein saman verran rahaksi lyötyä kultaa. Mutta veljenpoika oli ennättänyt kotiin tullessaan sanoa vaimolleen:

“‘Etsikää setäni papereiden joukosta, siellä on oikea testamentti.’

“Etsittiin entistä huolellisemmin, mutta turhaan. Omaisuus supistui kahteen palatsiin ja Palatinuksen takana olevaan huvilaan. Mutta siihen aikaan ei kiinteimistöllä ollut suurtakaan arvoa. Molemmat palatsit ja huvila jäivät perillisille, sillä paavi ja hänen poikansa eivät niistä välittäneet.

“Kului kuukausia ja vuosia. Alexander kuoli myrkkyyn, tiedätte ehkä, minkä salaliiton uhrina. Cesaren oli pakko lähteä Roomasta ja hän kuoli yöllisessä kahakassa ja melkein historian unohtamana.

“Paavin kuoltua ja hänen poikansa jouduttua maanpakoon odotettiin Spadan perheen alkavan elää yhtä mahtavasti kuin kardinaalinkin aikana, mutta niin ei käynyt. Spadat pysyivät kummallisen varattomina, ikuinen salaisuus verhosi tämän synkän asian, ja juoruttiin, että Cesare, joka oli kavalampi kuin isänsä, oli paavilta anastanut molempien kardinaalien omaisuuden. Sanon molempien, sillä kardinaali Rospigliosi, joka ei ollut ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, riistettiin aivan puhtaaksi.”

 –  Eihän tämä, keskeytti Faria hymyillen,  –  tunnu teistä erikoisen järjettömältä, vai kuinka?

 –  Ystäväni, sanoi Dantès,  –  on kuin lukisin hyvin jännittävää kertomusta. Minä pyydän, jatkakaa.

 –  Minä jatkan.  –  Suku tottui tähän varattomuuteen. Vuosia kului, jälkeläisistä muutamat tulivat sotilaiksi, toiset virkamiehiksi, toisista tuli kirkonmiehiä, toisista rahamiehiä, jotka rikastuivat, jotkut joutuivat rappiolle. Johdun nyt viimeiseen jälkeläiseen, siihen, jonka sihteerinä olin.

Olin usein kuullut hänen valittavan, ettei hänen varallisuutensa ollut oikeassa suhteessa hänen asemaansa; sen vuoksi kehotinkin häntä sijoittamaan viimeiset varansa elinkorkolaitokseen. Hän seurasi neuvoani, ja hänen tulonsa kasvoivat siten kaksinkertaisiksi.

Tuo kuuluisa rukouskirja säilyi suvussa, ja kreivi Spada omisti sen. Se oli kulkenut isältä pojalle, sillä kun ainoassa jäljellejääneessä testamentissa oli siitä kummallinen määräys, niin suku säilytti sitä melkein taikauskoisella kunnioituksella. Se oli piirretty kauniilla goottilaisilla kirjaimilla ja oli niin runsaasti kullalla koristettu, että juhlapäivinä palvelijan täytyi kantaa sitä kardinaalin edellä.

Nähdessäni nuo monet paperit, välikirjat, kiinnityskirjat ja pergamenttikirjeet, joita säilytettiin perhearkistossa ja jotka olivat kuuluneet myrkytetylle kardinaalille, aloin vuorostani, samoin kuin kymmenet palvelijat, kymmenet taloudenhoitajat, kymmenet sihteerit ennen minua, penkoa näitä kasoja. Vaikka huolellisesti ja tarkkaan etsinkin, en löytänyt mitään. Olin lukenut, jopa kirjoittanutkin Borgia-suvusta laajan tutkimuksen, ainoastaan siinä tarkoituksessa, että olisin huomannut, oliko heidän varallisuutensa millään tavoin lisääntynyt kardinaali Cesare Spadan kuoleman jälkeen, mutta en keksinyt siinä muuta kuin hänen onnettomuustoverinsa kardinaali Rospigliosin omaisuuden tuottaman lisäyksen.

Olin siis jokseenkin varma, että ei paavi eikä suku ollut saanut perintöä käsiinsä, vaan että se oli jäänyt omistajatta ja oli aivan kuin nuo arabialaisen sadun aarteet, jotka nukkuvat maan alla haltian vartioimina. Tutkin, pengoin ja tein laskelmia suvun tuloista kolmensadan vuoden kuluessa. Kaikki oli turhaa, en saanut mitään tietää, ja kreivi Spada pysyi yhtä köyhänä kuin ennenkin.

Isäntäni kuoli. Maksaessaan elinkorkolaitokseen hän oli omaisuudestaan säilyttänyt ainoastaan perhepaperit, viisituhatta nidosta laajan kirjastonsa ja tuon kuuluisan rukouskirjan. Hän lahjoitti testamentissaan kaiken minulle sekä sen lisäksi tuhat scudoa, mitkä hänellä oli puhdasta rahaa, sillä ehdolla, että panisin toimeen kuolinmessun joku vuosi, laatisin perheen sukutaulun ja kirjoittaisin suvun historian.

Rauhoittukaa, Edmond, kohta tulemme loppuun.

Vuonna 1807, kuukautta ennen vangitsemistani ja kaksi viikkoa kreivi Spadan kuoleman jälkeen, joulukuun 25. päivänä lueskelin tuhannenteen kertaan papereita järjestäessäni niitä, sillä palatsi kuului nyt toiselle ja minä olin lähdössä Roomasta Firenzeen mukanani omaisuuteni, noin kymmenentuhatta scudoa, kirjastoni ja kuuluisa rukouskirjani. Uupuneena työstäni ja koska voin hiukan pahoin liian raskaasta ateriasta, vaivuin pöytää vasten ja nukahdin. Kello oli kolme iltapäivällä.

Heräsin kun kello löi kuusi.

Avasin silmäni. Huone oli pilkkopimeä. Soitin, jotta minulle olisi tuotu valoa. Ei ketään tullut. Päätin silloin itse hankkia valoa. Toisella kädelläni tartuin kynttilään ja etsin paperinpalaa, jonka voisin sytyttää hiilloksen päällä tanssivissa viimeisissä liekeissä. Mutta etten vahingossa ottaisi mitään tärkeätä paperia, muistin vieressäni olevan rukouskirjan välissä säilyneen aivan kellastuneen tyhjän paperin, jota oli käytetty jonkinmoisena kirjanmerkkinä. Etsin hapuillen tuota tarpeetonta paperia, löysin sen, käänsin sen kokoon ja pistin sen liekkiin sytyttääkseni sen avulla kynttilän.

Mutta sormieni alla, sitä mukaa kuin liekki nousi, näin paperille ilmestyvän kirjaimia. Silloin kauhistuin. Pusersin paperin käsiini ja sammutin tulen, sytytin kynttilän suorastaan lieden liekeissä. Jännittyneenä avasin paperin ja huomasin, että nuo kirjaimet oli kirjoitettu salamusteella ja että ne tulivat näkyviin vasta sitten, kun joutuivat kuumuuteen. Melkein kolmas osa oli palanut. Paperi on sama, jonka luitte tänä aamuna. Lukekaa se uudelleen, ja kun olette lukenut, niin täydennän katkonaiset rivit ja puolinaiset lauseet.

Ja Faria ojensi Dantèsille paperin, jolle oli kirjoitettu ruosteenpunaisella musteella seuraavaa:

Tänään huhtikuun 25. päivänä 1498 saa Alexander VI:n luo ja peläten, että hän tahtoo minut periä ja val ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä, lailliselle perilliselleni, että olen kät hän on siellä käynyt kanssani, se on Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi kiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin voi nousta melkein kahteen mil voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää ainoana perillisenäni. Huhtikuun 25. päivänä 1498.

CES.

 –  Nyt, jatkoi apotti, lukekaa tämä toinen paperi.

Ja hän ojensi Dantèsille toisen paperin, jossa oli toisia katkonaisia rivejä. Dantès otti sen ja luki:

    tuani päivälliskutsun Hänen pyhyytensä paavi
    annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani
    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan
    niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle,
    kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska
    luolaan, pieneen
    stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalo-
    minä tiedän tästä aarteesta, joka
    joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän
    liolohkareen, astuttuaan
    a on tehty tähän
    kassa toisesta,
    rään hänet sen omistajaksi.

ARE SPADA.

Kiiluvin silmin Faria seurasi hänen lukuaan.

 –  Ja nyt, sanoi hän huomattuaan Dantèsin päässeen viimeiseen riviin,  –  pankaa molemmat paperit rinnatusten ja päättäkää itse.

Dantès totteli. Papereista syntyi seuraava kirjoitus:

Tänään huhtikuun 25 p:nä 1498 saa… tuani päivälliskutsun Hänen Pyhyytensä paavi Alexander VI:n luo ja peläten, että… annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani hän tahtoo minut periä ja val… mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,… niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle, lailliselle perijälleni, että olen kät… kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska hän on siellä käynyt kanssani, se on… luolaan, pieneen Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi… stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalokiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin… minä tiedän tästä aarteesta, joka voi nousta melkein kahteen mil… joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal… liolohkareen, astuttuaan eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko… a on tehty tähän luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur… kassa toisesta, minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää… rään hänet sen omistajaksi ainoana perillisenäni.

Huhtikuun 25. päivänä 1498.

CES… ARE SPADA.

 –  Ymmärrättekö nyt vihdoinkin? kysyi Faria.

 –  Onko tämä siis kardinaali Spadan laatima selitys ja testamentti, jota niin kauan oli etsitty? sanoi Dantès, joka ei vieläkään voinut asiaa oikein hyvin uskoa.

 –  On.

 –  Kuka on sen tällaiseksi uudelleen laatinut?

 –  Minä, joka jäljelläolevan kappaleen avulla olen arvannut lopun mittaamalla rivien pituuden paperin pituuden avulla ja tunkeutumalla salattuun sisällykseen jäljelläolevan sisällyksen avulla, aivan niin kuin maanalaisessa käytävässä löytää tien heikon päivänsäteen avulla, joka tulee ylhäältä.

 –  Ja mitä teitte silloin, kun luulitte olevanne asiasta varma?

 –  Päätin lähteä ja lähdinkin heti paikalla matkaan ottaen mukaani aloittamani Italian yhtenäisyyttä käsittelevän laajan teoksen. Mutta jo silloin oli minua pitänyt silmällä keisarillinen poliisi, joka siihen aikaan, ennen kuin Napoleonille oli syntynyt poika, kammoi maakunnan yhdistämistä. Kun lähdin äkkiä matkaan, heräsi heissä epäluuloja, ja juuri kun olin astumassa laivaan Piombinossa, otettiin minut kiinni. Nyt, sanoi Faria, katsoen melkein isällisen hellästi Dantèsiin,  –  nyt, ystäväni, tiedätte siitä yhtä paljon kuin minäkin. Jos joskus yhdessä pääsemme vapaaksi, niin on toinen puoli aarteesta teidän. Jos kuolen täällä ja te yksin pääsette pakoon, niin se on kokonaan teidän.

 –  Mutta, sanoi Dantès,  –  eikö maailmassa ole muita tämän aarteen laillisempia perillisiä kuin me?

 –  Ei, ei, olkaa huoleti, suku on täydellisesti sammunut. Sitä paitsi teki viimeinen kreivi Spada minut perillisekseen. Lahjoittaessaan minulle tuon salaperäisen rukouskirjan hän lahjoitti kaiken, mitä se sisälsi. Jos saamme tämän aarteen haltuumme, niin voimme aivan huoleti siitä nauttia.

 –  Ja te sanoitte tuon aarteen nousevan…

 –  Kahteen miljoonaan roomalaiseen scudoon, lähes kolmeentoista miljoonaan frangiin.

 –  Sehän on mahdotonta! sanoi Dantès kauhistuen summan suuruutta.

 –  Mahdotonta! Miksikä? jatkoi vanhus.  –  Spada-suku oli viidennentoista vuosisadan mahtavin ja rikkain suku. Sitä paitsi noina aikoina, jolloin ei mitään keinottelua eikä teollisuutta ollut, oli tuollainen kullan ja jalokivien kasaantuminen hyvinkin tavallista. Vielä nytkin on Roomassa perheitä nälkäkuoleman partaalla, vaikka he omistavat miljoonan arvosta jalokiviä. Mutta ne on säädetty sukuperinnöksi eivätkä he saa niitä myydä.

Edmond luuli näkevänsä unta, hän häilyi epäilyksen ja ilon välillä.

 –  Olin niin kauan ilmoittamatta salaisuuttani teille, sanoi Faria,  –  sen vuoksi, että tahdoin teitä koetella ja sitten äkkiä ilahduttaa teitä. Jos olisimme paenneet ennen taudinkohtausta, niin olisin vienyt teidät Monte-Criston saareen. Nyt, jatkoi hän hymyillen,  –  saatte te viedä minut sinne. No niin, Dantès, ette edes kiitä minua?

 –  Tuo aarre on teidän yksin, ystäväni, sanoi Dantès,  –  minulla ei ole siihen mitään oikeutta. Enhän minä ole sukulaisenne.

 –  Olette poikani, Dantès! huudahti vanhus.  –  Olettehan vankeuteni lapsi, kun pappisvirkani kielsi minulta avioliiton. Jumala lähetti teidät lohduttamaan samalla kertaa miestä, joka ei voinut olla isä, ja ihmistä, joka ei voinut olla vapaa.

Ja Faria ojensi sen kätensä, jota hän voi vielä liikuttaa, nuorelle miehelle, joka itkien vaipui hänen syliinsä.