Saturday, 30/05/2020 - 20:49

16. Italialainen tiedemies

02:39 | 05/11/2019

Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.

Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä, joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.

Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi, vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli riekaleina.

Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti löytävänsä vapauden.

 –  Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän,  –  voimmeko salata vartijalta käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät he huomaa, mitä on tapahtunut.

Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen paikoilleen.

 –  Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään pudistaen.  –  Eikö teillä ole työaseita?

 –  Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.

 –  Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.

 –  Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja kekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.

 –  Tässä on ensiksikin taltta.

Ja hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty pyökkipuiseen varteen.

 –  Mistä te tämän olette valmistanut? kysyi Dantès.

 –  Vuoteeni sinkilästä. Tämän avulla olen kaivanut koko sen käytävän, joka on minut tänne tuonut, noin viisikymmentä jalkaa.

 –  Viisikymmentä jalkaa! huudahti Dantès melkein kauhistuen.

 –  Puhukaa hiljempaa, nuori mies. Toisinaan kuunnellaan vankiloiden ovilla.

 –  Tietäväthän he minun olevan yksin.

 –  Vaikkakin.

 –  Sanoitteko puhkaisseenne muuria viisikymmentä jalkaa tullessanne tänne?

 –  Niin olen tehnyt, kammioni on jokseenkin sen matkan päässä teidän kammiostanne. Mutta minä laskin väärin suunnan, sillä minulla ei ollut geometrisiä kojeita enkä voinut arvioida suhteita oikein. Neljänkymmenen jalan sijaan onkin tullut viisikymmentä. Uskoin saapuvani, niin kuin teille jo kerroin, ulkomuuriin ja puhkaisevani sen paetakseni sen kautta. Olen kulkenut sen käytävän viertä, jonka varrella huoneenne on, sen sijaan että olisin mennyt sen alitse. Koko työni on mennyt hukkaan, sillä käytävä päättyy pihaan, joka on täynnä sotilaita.

 –  Se on kyllä totta, sanoi Dantès,  –  mutta käytävä kulkee vain huoneeni yhden seinän kanssa yhdensuuntaisesti ja tässähän on neljä seinää.

 –  On kyllä, mutta yhtenä on ensiksikin kallio. Kymmenen kaivosmiestä tarvitsisi kymmenen vuotta voidakseen kaikkine työaseineen sen puhkaista. Tämä toinen seinä nojaa varmaankin kuvernöörin asunnon perustaan; joutuisimme kellariin ja sieltä kiinni. Mutta minne päin on viimeinen seinä?

Tämä seinä oli se, josta pienen aukon kautta tuli valo tyrmään. Aukko, joka suippeni ulkoseinää kohden, oli suljettu kolminkertaisella rautaristikolla, joten pakeneminen sen kautta oli täysin mahdotonta.

Äskentullut veti tätä kysyessään pöydän ikkunan luo.

 –  Nouskaa pöydälle, sanoi hän Dantèsille.

Dantès totteli, nousi pöydälle ja, arvaten vieraansa tarkoituksen, nojasi selkänsä muuriin ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

Ketterämmin kuin olisi voinut hänen ikäiseltään odottaa mies nousi ensin pöydälle, sitten pöydältä Dantèsin käsille, sitten hänen olkapäilleen. Selkä köyryssä, sillä tyrmän katto esti hänen oikaisemasta itseään, hän pisti päänsä ensimmäisen ristikon ruutujen välistä ja saattoi tässä asennossa katsoa alas.

Vähän ajan päästä hän veti nopeasti päänsä sisään.

 –  Niin, niin, sanoi hän,  –  niin arvelinkin.

Ja hän kiipesi Dantèsin avulla takaisin pöydälle ja siitä lattialle.

 –  Mitä te arvelitte? kysyi nuori mies levottomana hypäten vuorostaan pöydältä.

Vanha vanki mietti.

 –  Niin, sanoi hän.  –  Tyrmänne neljäs seinä on ulkokäytävän puolella, se on jonkinmoinen vartijoiden kiertotie, jolla liikkuu aina sotilaita.

 –  Oletteko siitä varma?

 –  Näin sotilaan lakin ja hänen kiväärinsä pistimen ja vetäydyin niin pian kuin mahdollista pois, ettei hän näkisi minua.

 –  Entä sitten? kysyi Dantès.

 –  Huomaattehan, että teidän tyrmänne kautta on mahdoton paeta.

 –  Siis? kysyi nuori mies.

 –  Siis, sanoi vanha vanki,  –  tapahtukoon Jumalan tahto.

Ja suuren alistumisen ilme tuli vanhuksen kasvoille.

Dantès katseli tuota miestä, joka niin tyynesti luopui vuosikausia kestäneestä toivostaan, kummastellen ja samalla ihaillen.

 –  Tahdotteko nyt sanoa kuka olette? kysyi Dantès.

 –  Kyllä, jos se teitä vielä voi huvittaa, nyt kun en voi teitä millään tavoin hyödyttää.

 –  Te voitte minua lohduttaa ja tukea, sillä te näytätte olevan voimakkaista voimakkain.

Apotti hymyili alakuloisesti.

 –  Olen apotti Faria, sanoi hän,  –  olen ollut vankina vuodesta 1811 asti Ifin linnassa, niin kuin tiedätte. Olin kolme vuotta vankina Fenesterellen linnassa. Vuonna 1811 siirrettiin minut Piemontista Ranskaan. Sain silloin kuulla, että Napoleon, jota onni oli suosinut, sai pojan, joka jo kehdossaan sai nimekseen Rooman kuningas. Silloin en voinut aavistaakaan sitä, mitä minulle kerroitte, että neljä vuotta myöhemmin tuo jättiläinen olisi kukistettu. Kuka hallitsee Ranskaa nyt? Napoleon II:ko?

 –  Ludvig XVIII.

 –  Ludvig XVIII, Ludvig XVI:n veli. Taivaan tahto on kummallinen ja salaperäinen. Mitä onkaan Sallimus tarkoittanut kukistaessaan miehen, jonka oli nostanut, ja nostaessaan miehen, jonka oli kukistanut?

Dantès katsoi pitkään tähän mieheen, joka näin saattoi hetkeksi unohtaa oman kohtalonsa ajatellakseen maailman kohtaloa.

 –  Niin, niin, samoinhan kävi Englannissa. Kaarle I:n jälkeen Cromwell, Cromwellin jälkeen Kaarle II, ja ehkä Jaakko II:n jälkeen joku vävy, joka nousee kuninkaaksi, ja silloin tehdään kansalle uusia myönnytyksiä, silloin annetaan perustuslaki, silloin koittaa vapaus! Saattepahan nähdä, nuori mies, sanoi hän kääntyen Dantèsin puoleen ja katsoen häneen loistavin silmin, jotka saivat nuorukaisen ajattelemaan profeettoja.  –  Olette vielä niin nuori, että voitte sen nähdä.

 –  Niin, jos pääsen täältä pois.

 –  Sehän on totta, sanoi apotti Faria.  –  Olemmehan vankeja. Toisinaan unohdan sen, ja silloin, koska silmäni voivat unohtaa muurit, luulen olevani vapaa.

 –  Mutta miksi te olette vankilaan joutunut?

 –  Minäkö? Siksi, että vuonna 1807 uneksin sitä, minkä Napoleon aikoi toteuttaa vuonna 1811; siksi, että samoin kuin Machiavelli tahdoin noiden pikku ruhtinaskuntien sijaan, jotka Italiasta tekevät pienten ja heikkojen tyrannien pesän, luoda yhtenäisen voimakkaan valtakunnan; siksi, että eräässä typerässä kruunupäässä luulin löytäväni uuden Cesare Borgian, joka näytti minua ymmärtävän pettääksensä minut sitten sitä helpommin. Se oli Alexander VI:n ja Clemens VII:n tuuma, mutta se kai aina jää sikseen, koska he eivät sitä voineet toteuttaa ja koska Napoleonkaan ei voinut sitä saada aikaan. Italia on todellakin kirottu maa!

Ja vanhus painoi päänsä kumaraan.

Dantès ei käsittänyt, kuinka ihminen voi panna henkensä alttiiksi sellaisten asioiden tähden. Hän tiesi kyllä Napoleonista, sillä hän oli hänet nähnyt ja hänen kanssaan puhunut, mutta hänellä ei ollut tietoakaan siitä, keitä olivat Alexander VI ja Clemens VII.

 –  Ettekö ole, sanoi Dantès alkaen uskoa samaa kuin vartijansa ja koko
Ifin linna,  –  pappi, jota pidetään … sairaana?

 –  Jota pidetään hulluna, eikö niin?

 –  En uskaltanut sitä sanoa, lausui Dantès hymyillen.

 –  Niin, niin, jatkoi Faria katkerasti nauraen,  –  niin, minua pidetään hulluna. Minähän jo kauan aikaa olen huvittanut tässä linnassa kävijöitä, ja hauskuttaisin pikku lapsiakin, jos niitä olisi tässä toivottoman tuskan talossa.

Dantès seisoi hetkisen vaiti paikallaan.

 –  Te siis luovutte pakoaikeistanne? sanoi hän.

 –  Huomaan pakenemisen mahdottomaksi. Ihminen kapinoi Jumalaa vastaan yrittäessään sellaista, minkä Jumala ei salli tapahtuvan.

 –  Miksi vaivutte epätoivoon? Ettekö voi aloittaa toiseen suuntaan kuin tähän asti?

 –  Mutta tiedättekö mitä olen tehnyt, puhuessanne tuolla tavoin aloittamisesta? Tiedättekö, että tarvitsin neljä vuotta valmistaakseni työkaluni? Tiedättekö, että kaksi vuotta olen kaivanut maata, joka on ollut kovaa kuin graniitti? Tiedättekö, että minun on täytynyt siirtää syrjään kiviä, joita ennen en olisi luullut voivani liikuttaakaan, että toisinaan olen tehnyt koko päiviä tätä jättiläismäistä työtä, että toisinaan olin illalla onnellinen, kun olin voinut saada irti tuuman verran vanhaa sementtiä, joka ajan mittaan tulee yhtä kovaksi kuin graniitti? Tiedättekö, että voidakseni jonnekin ajaa kaiken tämän mullan ja kaikki nämä kivet sain puhkaista erään porraskäytävän, jonne vähitellen olen kaiken tämän kätkenyt? Nyt käytävä on täynnä, enkä tiedä enää minne panisin kourallisen multaa. Tiedättekö, että juuri sen vuoksi, että uskoin pääseväni tuumani perille, jaksoin tämän kaiken tehdä, ja nyt Jumala siirtääkin tämän päämäärän pois ja muuttaa sen tiesi minne? Sanon sen teille kerta vielä, etten tästä lähin tee enää yhtään mitään päästäkseni vapaaksi, koska Jumalan tahto on, etten enää koskaan saa vapautta maistaa.

Edmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi vain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.

Apotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.

Edmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se näytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan vaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa maan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä mereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä, ehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei vartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli peninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt,  –  ei, mieluummin alistui kohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli mennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.

Mutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin kiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen päättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa rohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut ajatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi, oli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki työaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen oli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria oli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli viidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän oli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria, apotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta Daumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän, Dantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä korallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa? Olihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei, ei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken sen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.

Nuori mies mietti hetkisen.

 –  Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.

Faria vavahti.

 –  Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos
Dantès puhui totta, ei hänen toivottomuutensa kestäisi kauankaan.  –
Te, te, mitä olette keksinyt!

 –  Se käytävä, jonka olette kaivanut tullaksenne tänne minun luokseni, on yhdensuuntainen ulomman käytävän kanssa, eikö olekin?

 –  On.

 –  Se ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?

 –  Enintään.

 –  No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee siitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin. Tulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän tuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on, ja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette antanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.

 –  Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti.  –  Ette tiedä, minkälaatuinen on rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan minua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa vapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.

 –  No, kysyi Dantès,  –  eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja oletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?

 –  En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani tekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun ryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja hävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää ihmisen olemusta.

Dantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.

 –  Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän,  –  niin kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?

 –  Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?

 –  Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.

 –  Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus.  –  Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.

Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan, sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.

 –  Ja sitä paitsi, jatkoi Faria,  –  olen niinä kahtenatoista vuotena, jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten herttua Beaufort pakeni Vincennes’in vankilasta, apotti Dubuquoi For-l’Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.

 –  Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten.  –  Tuo pitkä työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.

 –  En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.

 –  Mitä sitten teitte?

 –  Kirjoitin ja tutkin.

 –  Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?

 –  Ei, vastasi apotti,  –  mutta olen ne valmistanut.

 –  Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.

 –  Valmistan.

Dantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea uskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.

 –  Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria,  –  niin näytän teille kokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja mietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa, Venetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla, eikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden kirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on Tutkimus Italian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista. Siitä tulee paksu nidos.

 –  Oletteko sellaisen kirjoittanut?

 –  Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.

 –  Olette siis kemisti?

 –  Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier’n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin kanssa.

 –  Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä historiallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?

 –  Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin moneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua teosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa, niin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin kolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein ulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin muistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea ulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset miehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius, Tacitus, Strada, Jornandes, Dante, Montaigne, Shakespeare, Spinoza, Machiavelli ja Bossuet. Mainitsen ainoastaan tärkeimmät.

 –  Tehän osaatte siis useita kieliä?

 –  Puhun viittä elävää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja espanjaa. Muinaiskreikan avulla ymmärrän uuskreikkaa. Puhun sitä huonosti, mutta opiskelen sitä par’aikaa.

 –  Opiskelette? sanoi Dantès.

 –  Niin, olen muodostanut sanaston kaikista niistä sanoista, jotka osaan, olen ne järjestänyt, yhdistänyt, kääntänyt ja muodostanut niin, että niiden avulla voin ilmaista ajatukseni. Osaan lähes tuhat sanaa, niillä tulen toimeen, vaikka sanakirjassa on luullakseni satatuhatta. En voi siis olla kaunopuheinen, mutta osaan esittää ajatukseni, ja se riittää.

Yhä ihastuneempana Dantès piti tätä miestä melkein yliluonnollisena.

 –  Mutta eihän teille ole annettu kyniä, hän ihmetteli.  –  Miten olette voinut kirjoittaa tuon laajan teoksen?

 –  Olen valmistanut suorastaan verrattomia kyniä niiden isojen valkoturskien pääruodoista, joita meille annetaan toisinaan paastopäivinä. Sen vuoksi odotankin keskiviikkoa, perjantaita ja sunnuntaita aina suurella ilolla, sillä silloin voin lisätä kynävarastoani, ja historialliset työni ovat, sen tunnustan, rakkain ajanviettoni. Menneisyyteen vaipuessani unohdan nykyisyyden. Vaeltaessani vapaana ja riippumattomana historiassa en muista olevani vanki.

 –  Mutta entä muste? sanoi Dantès.  –  Mistä teette mustetta?

 –  Tyrmässäni on ennen muinoin ollut liesi, sanoi Faria.  –  Se on tukittu vähää ennen tuloani, mutta kauan on siinä pidetty tulta, sen koko sisäpuoli on aivan mustunut. Otan tätä karstaa, sulatan sunnuntaina saamaani viiniin, ja siitä saan verratonta mustetta. Muistutuksia varten, joiden täytyy erityisesti pistää silmään, otan sormestani verta.

 –  Ja milloin saan tämän kaiken nähdä? kysyi Dantès.

 –  Milloin vain tahdotte, vastasi Faria.

 –  Heti paikalla! huudahti nuori mies.

 –  Seuratkaa siis minua, sanoi apotti.

Hän meni maanalaiseen käytävään. Dantès seurasi häntä.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *