Monday, 18/11/2019 - 21:19

10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa

03:05 | 05/11/2019

Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin Ludvig XVIII:n työhuoneena.

Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa kielellisille huomioille runsaasti ainesta.

 –  Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.

 –  Että olen hiukan levoton, sire.

 –  Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän lihavaa lehmää?

 –  En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.

 –  Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?

 –  Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on puhkeamassa maan eteläkulmassa.

 –  Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII,  –  luulen teidän saaneen vääriä tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis ilma.

Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin kepeätä leikinlaskua.

 –  Sire, sanoi herra de Blacas,  –  eikö Teidän Majesteettinne voisi, vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne, lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä, jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?

 –  Conimus surdis,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä Horatiukseensa.

 –  Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä,  –  voihan Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia yrityksiä.

 –  Kenen taholla?

 –  Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.

 –  Rakas Blacas, sanoi kuningas,  –  te estätte noilla jutuillanne minua työskentelemästä.

 –  Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.

 –  Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen huomautuksen lauseeseen pastor quum traheret.[3] Odottakaahan, sitten saatte jatkaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.

 –  Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin vain laatinut selityksen toisen ajatukseen.  –  Jatkakaa, minä kuuntelen teitä.

 –  Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää Villefort’in tiedonantoja omaksi hyväkseen,  –  minua eivät tee rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä, kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen heti rientänyt luoksenne, sire.

 –  Mala ducis avi domum?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden muistiinpanojaan.

 –  Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen enempää puhumatta?

 –  En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen raportin… Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse … eikö niin, sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri ilmoitti poliisiministerin tulon.

 –  Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.

 –  Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti hymyillen.  –  Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa, olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö siitä nousevan bella, horrida bella?[5]

Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin selkänojaan.

 –  Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?

 –  Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.
Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.

 –  Hyvä herra, sanoi paroni herttualle,  –  jokaisen Hänen Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban saarelta tulleet uutiset. Bonapartella…

Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.

 –  Bonapartella, jatkoi paroni,  –  on kuolettavan ikävä. Hän viettää kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat Porto-Longonessa.

 –  Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.

 –  Syyhyttelee? sanoi herttua.  –  Mitä Teidän Majesteettinne sillä tarkoittaa?

 –  Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti, prurigo?

 –  Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri,  –  olemme melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on hullu.

 –  Hulluko?

 –  Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää tuntikausia meren rannalla heitellen “voileipiä”, ja jos kivi tekee viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.

 –  Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi
Ludvig XVIII.  –  Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan
suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio
Africanuksesta.

Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle, jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.

 –  Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII,  –  Blacas ei ole vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.

Poliisiministeri kumarsi.

 –  Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua.  –  Onko kruununanastaja kääntynyt?

 –  Kokonaan, rakas herttua.

 –  Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.

 –  Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti.  –  Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän sen varmalta taholta.

 –  No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.

 –  Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme. Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle sen kunnian.

 –  Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas päivä.

 –  Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja ehkä poissa ollessani on saapunut.

 –  Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi
Ludvig XVIII nauraen.  –  Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?

 –  Oh, sire, sanoi ministeri,  –  Jumalan kiitos ei tässä suhteessa tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.

 –  Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII,  –  ja muistakaa, että odotan teitä.

 –  Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas täällä.

 –  Ja minä, sire, sanoi herra Blacas,  –  menen noutamaan viestintuojani.

 –  Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII.  –  Minun täytyy muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja vaalilauseena on: Tenax.[6]

 –  Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä puserteli nyrkkiään.

 –  Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: molli fugiens anhelitu.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta. Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä pidätte tästä kohdasta, molli anhelitu?

 –  Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.

 –  Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään, rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.

 –  Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux’n tähden, joka häntä on minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.

 –  Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?

 –  Sehän on totta, hän on Marseillessa.

 –  Sieltä hän minulle kirjoittaa.

 –  Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?

 –  Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort’ia ja pyytää minua saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.

 –  Herra Villefort? huudahti kuningas.  –  Onko tuo viestintuoja herra
Villefort?

 –  On, sire.

 –  Ja hän saapuu Marseillesta?

 –  Hän itse.

 –  Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.

 –  Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne tuntematon.

 –  Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.

 –  Hänen isänsäkö?

 –  Niin, Noirtier’n.

 –  Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?

 –  Juuri niin.

 –  Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa toimissaan?

 –  Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.
Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin
Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.

 –  Minä saan siis tuoda hänet sisään?

 –  Heti paikalla, herttua. Missä hän on?

 –  Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.

 –  Menkää noutamaan häntä.

Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.

Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja sanoi:  –  Justum et tenacem propositi virum.[8]

Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort’in tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan huoneeseen.

Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.
Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.

 –  Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas,  –  astukaa sisään.

Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.

 –  Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII,  –  herttua Blacas väittää, että teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.

 –  Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän
Majesteettinne myöntää sen itsekin.

 –  Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan uskotella?

 –  Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.

 –  Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon Blacasin ja Villefort’in levottomuus alkoi tarttua.  –  Puhukaa ja, ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa asioissa.

Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja jatkoi:

 –  Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä, jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen, vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban saaren lähteäkseen  –  minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita Italiaan ja Ranskaan.

 –  Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana,  –  ja aivan äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä tiedot?

 –  Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta. Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa mielet mahdollista paluuta varten  –  huomatkaa, että puhun keskustelusta, sire  –  paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.

 –  Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.

 –  Vankilassa, sire.

 –  Ja asia tuntui teistä vakavalta?

 –  Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen uskollisuudestani.

 –  Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII,  –  eikö ollut kysymys avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?

 –  Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.

 –  Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.

 –  Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea salaliitto.

 –  Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen,  –  on helppo suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa, niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä. Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta kiitollisuudestamme.

 –  Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.

Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana, vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut sokaistu.

Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *