Monday, 18/11/2019 - 11:41

1. Marseille – Tulo

03:17 | 05/11/2019

Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin, sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti, että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä, joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies, joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä, solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

 –  Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies.  –  Mitä on tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

 –  Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies,  –  suuri onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme kunnon kapteenimme Leclèren.

 –  Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

 –  Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel,  –  ja olette varmasti tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka…

 –  Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti tyyntyneenä.  –  Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

 –  Hän on kuollut.

 –  Pudonnutko mereen?

 –  Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

 –  Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän.  –  Valmiina laskemaan ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

 –  Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

 –  Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin hän oli kuollut… Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä, El Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies alakuloisesti hymyillen,  –  sotia kymmenen vuotta englantilaisia vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

 –  Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka näytti yhä enemmän rauhoittuvan,  –  olemmehan kaikki kuolevaisia, ja täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin olevan…

 –  Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

 –  Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies.  –  Pitäkää kiirettä!

Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

 –  Purjeet alas!

Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

 –  Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès huomatessaan laivanisännän levottomuuden,  –  niin tässä on tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota oli nimittänyt Danglars’iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

 –  No, herra Morrel, sanoi Danglars,  –  tiedätte jo, mikä onnettomuus meitä on kohdannut. Tiedättehän?

 –  Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

 –  Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä, niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

 –  Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi sopivaa ankkuroimispaikkaa,  –  mutta minun mielestäni ei tarvitse olla niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa keneltäkään.

 –  Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti vihan liekki,  –  niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin. Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

 –  Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä,  –  niin se oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

 –  Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

 –  Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen,  –  tulkaahan tänne.

 –  Anteeksi, sanoi Dantès,  –  heti kohta tulen.

Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

 –  Ankkuri alas! hän huusi.

Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki oli tapahtunut; sitten hän huusi:

 –  Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!

 –  Katsokaahan, sanoi Danglars,  –  hän luulee toden totta jo olevansa kapteeni.

 –  Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.

 –  Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus, herra Morrel.

 –  Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä.  –  Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan ja olevan siihen sangen perehtynyt.

Pilvi nousi Danglars’in otsalle.

 –  Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään.  –  Nyt, kun laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken minua?

Danglars astui askelen taaksepäin.

 –  Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?

 –  Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.

 –  Tapasitteko siis hänet, Edmond?

 –  Tapasin.

 –  Marsalkanko?

 –  Niin.

Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.

 –  Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.

 –  Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.

 –  Näitte siis keisarinkin?

 –  Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.

 –  Ja puhuitteko hänen kanssaan?

 –  Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.

 –  Ja mitä hän sanoi?

 –  Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen, missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen omistivat Morrel & poika. “Ahaa”, sanoi hän, “tunnen hänet. Morrelit ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa.”

 –  Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti.  –  Se on Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès, kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen Dantèsia ystävällisesti olalle,  –  teitte oikein noudattaessanne kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille koitua ikävyyksiä.

 –  Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès.  –  Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista, jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi, sanoi Dantès,  –  tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat. Sallittehan minun poistua?

 –  Menkää, menkää, rakas Dantès.

Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.

 –  No, sanoi hän,  –  hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?

 –  Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.

 –  Sitä parempi, vastasi tämä,  –  sillä ikäväähän on nähdä toverin rikkovan velvollisuutensa.

 –  Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä,  –  eikä siinä ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.

 –  Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille erästä hänen kirjettään?

 –  Kuka?

 –  Dantès.

 –  Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?

 –  Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.

 –  Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?

 –  Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.

 –  Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä
Porte-Ferrajoon?

Danglars punastui.

 –  Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän käärön ja kirjeen Dantèsille.

 –  Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä,  –  mutta jos hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.

Danglars mietti hetkisen.

 –  Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille mitään, sanoi hän.  –  Olen varmaankin erehtynyt.

Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.

 –  No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.

 –  Olen.

 –  Eipä se kestänyt kauan.

 –  Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen samalla kuin luotsikin.

 –  Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?

Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.

 –  Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.

 –  Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?

 –  Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.

 –  Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä poika.

 –  Ja … kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan,  –  oletteko kuullut, että isäni voi kai hyvin?

 –  Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.

 –  Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.

 –  Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut mitään.

Dantès hymyili.

 –  Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.

 –  No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.

 –  Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.

 –  Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.

Dantès hymyili.

 –  Ahaa, sanoi laivanisäntä,  –  en enää kummastele, miksi hän on kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!

 –  Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti.  –  Hän on morsiameni.

 –  Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.

 –  Ei meille, vastasi Dantès.

 –  No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä,  –  en enää pidätä teitä. Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?

 –  En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.

 –  Olette säästäväinen poika, Edmond.

 –  Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.

 –  Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua tervehtimään.

 –  Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.

 –  Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.

 –  Ei.

 –  Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle tuotavaksi?

 –  Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.

 –  Mennäksenne naimisiin?

 –  Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

 –  Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès. Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä… Mutta kolmen kuukauden päästä teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta miestä olalle,  –  ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

 –  Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin.  –
Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.
Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

 –  Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille, rakas Dantès, ja sanoisin: “Asia on päätetty”; mutta minulla on liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: Che a compagne, a padrone.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen, niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

 –  Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin laivanisännän molempiin käsiin.  –  Herra Morrel, minä kiitän teitä isäni ja Mercedeksen puolesta.

 –  Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja tulkaa sitten luokseni.

 –  Saanko ensin soutaa teidät maihin?

 –  Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars’in kanssa. Oletteko matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

 –  Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

 –  Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä,  –  jos olisitte Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars’in mielellänne toimessaan?

 –  Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès,  –  kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

 –  Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.
Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

 –  Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

 –  Johan sen sanoin.

 –  Saanko ottaa veneenne?

 –  Saatte.

 –  Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

 –  Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie sataman suulta Orleansin rantakadulle.

Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin Pariisi olisi pieni Marseille.

Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars’in, joka näköjään odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan nuorta merimiestä.

Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *